Eldoradoa etsimässäOSA 3. Kohtalona Paskajärvi

Kuvat: Viljami Kinnunen ja Kari Mäkelä

 

Periaatteiden lopullinen hautaaminen

Karin kanssa ei tarvinnut enää edes soitella kun kumpikin oli varannut lomaa elokuun alkuun. Retkueen kolmas jäsen oli kuitenkin jälleen haussa. Ilmeisesti seuramme on hankalaa tai reissut niin raskaita että jokaiselle aiemmin mukana olleelle yksikin kerta on riittänyt. Jo useamman reissun pohjoiseen tehnyt Mylläri ilmaisi kiinnostusta raudun kalastusta kohtaan ja kohta reissu olikin lyöty lukkoon. Lähes viime metreillä Kulauksen vanha Sveitsin vahvistus Samuel kertoi olevansa samoihin aikoihin Norjassa, lähinnä lohen kalastuksen merkeissä, mutta olisi kiinnostunut myös tunturireissusta. Samuelin liittyminen porukkaan aiheutti pieniä käytännön järjestelyitä, esimerkiksi telttoja tarvittiin väkisinkin kaksi. Neljä ukkoa tuntui muutenkin jo hieman suurelta porukalta tunturin rauhassa. Tunturikalastusreissulla jos jossain täytyy ihmisten olla samalla aaltopituudella. Tai kuten Juhani Aho osuvasti sanoo, kalakaverien on oltava keskenään kalasointuisia. Itselleni ehkä tärkeintä on asenne ottaa vastoinkäymiset ja vaikka viikon jatkuva paska keli vastaan hymyssä suin. Arvelin että kyseisten veikkojen kanssa tunturiin kehtaa lähteä. Ja kehtasikin sitä.

Vuoden 2010 lapinkeikan kohteesta käytiin suurin henkien kamppailu koskaan. Talven, kevään ja kesän läpeensä harrastin jälleen mielipuuhiani, karttojen tutkiskelua ja epäilyttävien nettisivujen selaamista. Toisin sanoen tuijottelin karttapalveluja, satelliittikuvia sekä suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia nettikeskusteluita mitä kielitaito periksi antoi. Antoi aika vähän. Tilasin myös ruotsista lisää ihan oikeita, paperisia Norjan karttoja hypisteltäväksi.

 

Kuvan kartat eivät välttämättä liity tekstin tapahtumiin.

 

Käytössä oli myös äärimmäisen salaisina pidettäviä ns. muita lähteitä.

Olin vakaasti päättänyt että edellisvuosien alueelle ei enää mennä. Kaksikin kertaa samaan paikkaan on jo liikaa. Oma ykköskohteeni oli jo parin vuoden ajan suunnittelemani suurtaimenkohde hieman Lidmanin jalanjäljillä, mutta ei todellakaan missään ihan ilmeisissä maastoissa. Viimehetkillä kuumettani tähän suuntaan lisäsi melkoisesti Tsaibman gurujen mahtireissu, joka kaikesta päätellen saattoi hyvinkin olla juuri kyseisellä alueella. Kävelyä tuolla keikalla olisi luvassa melkoisesti ja kalantulo täysi arvoitus. Huikeita taimenia tai täyttä nollaa. Oikea löytöretki siis.

Toisena vaihtoehtona oli lenkki aluksi melko tunnetulle harjus- ja taimenalueelle, mutta lopulta tunkeutuminen pidemmälle ja syvemmälle tunturiin raudunkuva silmissä.

Kolmas vaihtoehto oli sitten se vanha tuttu.

Lienee jo kaikille selvää että minut ylipuhuttiin. Tekosyitä nöyrtymiseen olivat mm. uudelleen leikattu nilkka sekä lapin uskomaton räkkävuosi. Taimenalueen pusikoissa elo olisi tuskaa (joopa joo), kun taas vanha tuttu tuulinen ylänkömme oli todettu lapin mittakaavassa lähes hyttysvapaaksi.

Oikeasti syy oli kuitenkin se, että mystinen raudunkalastus vei jälleen voiton suurtaimenista. Ja olihan alueelle yhä jäänyt kartalta katsottuna todella herkullisen näköisiä tutkimattomia paikkoja. Viimeinen naula arkkuun oli se, että pohjoisen agenttimme ”Voinappi” onnistui tehokkaalla voitelulla hankkimaan järvien tarkkuudella olevaa tietoa alueellamme sijaitsevasta todellisesta taimenkalastuksen mekasta. Kolmekiloisetkaan eivät olisi harvinaisuuksia... Vaikka tiesimme jo, että Voinapin voiteluaineena käyttämä Jaloviina aiheuttaa hallusinaatioita, karttojen silmäily sai minutkin jälleen kerran innostumaan. Siellä se Eldorado ehkä kuitenkin on. Siellä Viddalla.

 

Kahdeksas ihme

Maailmanhistorian kahdeksas ihme oli vielä sotkea Myllärin kalastelut. Vastavalmistunut kalabiologi uhkasi saada kunniallisen työpaikan. Lopulta reissuun päästiin kuitenkin lähtemään. Teimme ruokaostokset tällä kertaa jo Savonlinnassa - ilman edellisvuosien ruokalistaa tietenkin.

Ajelimme jälleen niin pitkään kuin silmä auki pysyi, mutta teltta oli lyötävä tien varteen tuttujen puskien ilmestyessä hieman ennen Sodankylää. Aamiainen Hotelli Sodankylässä ja hurautus desifiointiaseman kautta jonnekin päin Finnmarkkia, tutun pikkutien varteen. Desifiointipaikalla jutustelimme vanhemman polven suomalaisen kalamiehen kanssa joka muisteli vuosien takaisia hiihtoreissuja Suomen puolelta Norjalaiselle rautujärvelle. Kiloluokan kaloja oli tullut kuulema läjäpäin. Paikkaakaan ukko ei pihdannut. Paskajärvi

Samuelkin saatiin pienten vaikeuksien jälkeen kiinni ja hän osasi tien päähän LV665:llä lähetettyjen vahvasti salattujen koordinaattien perusteella.

 

Tie Vie

Avauskohteeksi valittiin jälleen edellisreissun lopulla lupaavaksi osoittautunut paikka. Muutoin tämänkertainen lenkki oli tarkoitus suunnata kohti suurta ja mahtavaa itää, täysin uusien vesien äärelle. Suunnistimme loistavassa kelissä kohti suurrautujen lampea, jossain siellä Paskajärven takana. Lammesta nousivat edellisreissun isomukset lähes olemattomalla kalastuspanostuksella. Pidimme kiirettä sillä sääennustus lupasi auringonpaisteen kääntyvän pian vesisateeksi ja tummat pilvet lähestyivätkin jatkuvasti jäämeren yltä. 15 km siirtymän jälkeen olimme kuitenkin kastumatta perillä. Rinkka on vuosien varrella tullut opittua pakkaamaan, sillä ylimääräistä tavaraa, ja näin painoa ei enää viimeisinä vuosina ole juuri ollut.

 

 

Suurin odotuksin yritimme heti lotota ja perhostella lampea pienen hetken. Kaloja ei kuulunut eikä tuikkeja näkynyt, joskin tuulikin oli yltynyt jo aika kovaksi. Siirtymän väsymys pakotti jättämään suuremman yrityksen seuraavaan päivään. Samalla kun vetäydyimme telttoihin, alkoi sataa ja tuulla rajusti. Tämähän sopi loistavasti, parempaa unilääkettä ei olekaan kuin telttaan ropiseva sade – paitsi ehkä vahva annos jallua. Lapissa sade-efektin hoitavat usein myös telttaan törmäilevät hyttyset – silloinkaan ei ulos liiemmin mieli.

Sade jatkui myös aamulla ja laittoi kääntämään kylkeä kerta toisensa jälkeen. Lopulta iltapäivän puolella oli pakko heräillä ja kurkata ulos. Jälleen kerran teltan ropina oli roimasti liioitellut sateen voimakkuutta. Tuuli oli kuitenkin navakka ja maisema tihkusumun peitossa. Nautimme aamupuurot, kiisselit ja kahvit naamaan ja painuimme innolla kalaan.

Neljään miehen voimalla kiersimme kotilammen ilman nykyäkään. Epäusko valtasi jälleen mieltä. Niinhän siinä taas taisi käydä.

Siirryimme sankassa sumussa, tai pilvessä, viereiselle lammelle. Tästä lammesta olimme saaneet myös hyvin rautuja edellisenä vuonna. Enää emme Karin kanssa uskaltaneet hehkuttaa tulevaa raudunsuoltoa ensikertalaisillemme, sillä omakin luottamus varmaan kalantuloon oli mennyt.  Kovasta tuulesta johtuen luotimme Karin kanssa koneonkeen ja lottoon. Samuel ja Mylläri olivat jättäneet varoitteluistamme huolimatta virvelit kokonaan pois, ja pyysivät perholla kuin ylväät engelsmannit konsanaan. Mylläri jopa aitoon golf-asuun pukeutuneena.

 

Englantilainen herrasmiesgolffari perhostelee sumussa

 

Montaa heittoa en ehtinyt heittää kun jo tärppäsi mukavasti ja kohta perusrautu olikin ylhäällä. Raudun maha oli täynnä tuttua keltaista katkaa. Kari väsytteli samassa mukavan kokoisen taimenen. Onhan niitä siellä. Muutamia kaloja vielä saimme, joten graavikalat oli turvattu. Pervomiehet taisivat vetää tyhjät, pitkälti tietysti haastavasta kelistä johtuen. Vaikka itsekin pidän perhostelua parhautena, on se tunturissa usein käytännössä mahdotonta. Tällöin virvelöinti on tyhjää parempaa. Eikä tuota virvelöintiä osaa enää muutenkaan niin lytätä kuin joskus pahimpina perhokiihkon vuosina. Mukavaa hommaa sekin. Päivän näkyväisyyttä kuvaa se, että leiriin pyrkiessään Mylläri oli lähteä kävelemään lähes päinvastaiseen suuntaan. Opetti jälleen itse kullekin että kompassia on ihan hyvä pitää matkassa.

 

 

Keltaisia katkoja mutustellut rautu nappasi jäljitelmävieheeseen

 

Leirissä ruokailimme ja silloin tällöin kävimme nakkelemassa viehettä suurrautujen lampeen, ilman tulosta tietenkin. Ilta oli jo pitkällä, joten päätimme nukkua vielä seuraavaan päivään nykyisessä leirissä ja katsoa josko keli paranisi, kuten lähtiessä sääennuste lupaili.

Aamulla paistoikin jo aurinko. Kovin lämmintä ei vieläkään ollut ja kova tuuli jatkoi perhokalastuksen kiusaamista. Käytännössä perholla pystyi kalastamaan tehokkaasti vain suojan puolen rannalla. Kokeilimme vielä kerran leirilammen. Turhaan. Seuraavaksi viereiselle lammelle, joka antoikin perusrautuja jopa pintaperhoilla. Mylläri sai elämänsä ensimmäisen perhoraudun. Jallun paikka siis. Jos toisenkin.

 

Mustalaisleiri

 

Paluu Paskajärvelle

Kun olimme häirinneet lampea riittävästi, raudut alkoivat olla varsin aralla päällä. Joku sanoi ääneen omassakin päässäni käväisseen ajatuksen, josko kävisimme kokeilemassa vielä Paskajärveä. Kalastamastamme lammesta laski puro suoraan Paskajärveen ja sen pitkä lahdeke olisi sopivasti tuulensuojainen. Kolmas kerta toden sanoo siis. Ja niin sanoi. Paska järvi.

 

Kokeilimme ensimmäistä kertaa syödä raudun mätiä. Ei jää viimeiseksi. Kalvot mahdollisimman hyvin pois, mäti minigrip-pussiin suolan ja sipulijauheen kera. Gallupissa voitti jopa graaviraudun.

 

Harrijärvi

Seuraavana oli vuorossa siirtymä ennalta ehkä eniten mielenkiintoa herättäneelle alueelle. Suurempia jokia virtasi ristiin rastiin ja siellä täällä välissä oli erikokoisia suvantoja, lampia ja järviä. Matkalla oli tarkoitus tuttuun testata eteen sattuvia vesiä.  Sää oli poutainen ja melko lämmin. Kun hyttysistäkään ei ollut haittaa, osoittautui pelkkä alusvaatekerrasto aivan ylivoimaiseksi vaellusvaatetukseksi. Suosittelen.

Noin viiden kilometrin patikoinnin jälkeen vastaan tuli hieman suurempi järvi johon ajattelimme uhrata muutaman heiton. Olimme tosin jo luopua aikomuksesta, kun järven vesi oli savisameaa, tai pikemminkin mustan ruskeaa. Vaikka olimme nähneet alueella jo kymmeniä ja taas kymmeniä vesiä, oli tämä jotain uutta. Tarkemmin tutkittaessa huomasimme järven länsireunaa reunustavan hyllymäisen suon, joka ei normaaliin tapaan ollut järven tasolla, vaan suo tiputti ainakin metrin veden pintaan. Muutenkin järvi vaikutti selkeästi rehevämmältä ja järviruoko muodosti kokonaisia saarekkeita ja sokkeloita.

Samuelilla oli perhovehkeet valmiiksi kasassa, ja hän huuteli jonkinlaisista kalatapahtumista jo kun me vasta laskimme rinkkoja selästämme. Mutta mitä kaloja ja minkä kokoisia? Samassa Samuel tartuttikin pienen raudun. Heräsi epäilys olisiko järvi vastaavien rautujen ylikansoittama.  Seuraava kala oli kuitenkin harjus, ja sitä seuraava taimen.

Kari oli marssinut vaelluskalsareissaan suoraan järven pohjoispään matalaan ja rehevän näköiseen lahdukkaan. Kohta Karin siiman päässä hyppikin hieno, reilu nelikymppisen taimenen. Lähdin samaan suuntaan ja joka ikisellä heitolla oli kala vähintäänkin kiinni. Kalat olivat 35 – 45 senttisiä harjuksia. Lahdekkeen suulla näin että aivan rannassa suurempi hahmo seurasi lottoani, taimen, ja iso! Yritin pitkittää heittoa mahdollisimman pitkälle uittamalla lottoa vavalla, ehkä kymmensenttisen siiman päässä. Viime hetkellä taimen ottikin vieheen suuhunsa. Vetäisin vastaiskun ja viuh, lotto lensi samaa tietä ulos säikähtäneen – noin parikiloisen – taimenen suusta.

Lähdin totaalisesti toiseen suuntaan järveä, hyllysuolle joka lorotti pajupuskien välissä järveen. Sydänkohtaus oli lähellä, mutta muuttui elämykseksi joutsenperheen hypätessä äänekkäästi karkuun aivan jalkojen juuresta. Kävelin puolisen kilometriä heitellen siellä täällä. Heitto joka ei kerännyt alkuunsa rehuja, tuotti takuuvarmasti vähintään tärpin. Joukossa oli muutama pieni taimen, mutta pääosin kalat olivat edellä mainitun kokoluokan harjuksia. Järven täytyi olla pinkeänä kalaa. Kari oli todennut myös, että kalaton heitto oli tähän järveen täysin mahdotonta suorittaa. Perhoilla oli ehkä hiljaisempaa, mutta kalaa tuli pörhöilläkin kuin suokuokalla. Jälkiviisaana voisi sanoa että tämä Harjusjärvi olisi ansainnut tarkempia tutkimuksia.

 

Mylläri ja Harrijärven perusharri

 

Paratiisin sahakieli – Homo Sapiens

Harjusjärvellä tuhraantui useampia tunteja, joten päätimme jättää väliin järvet joihin harjusjärvestä laski pieni joki. Tämäkin jälkikäteen ajateltuna virhe, joka hieman kaivelee. Lähdimme suoralla kompassisuunnalla kolmen eri suunnista laskevan joen risteysalueelle. Maasto muuttui todella erikoiseksi hattivattien maaksi. Joka puolella kohosi pieniä, teräviä kumpareita. Paikka oli kyllä käymisen arvoinen jo maisemansa takia. Myös korkeampaa kasvillisuutta, jopa tunturikoivikkoa näkyi siellä täällä. Odotukset kasvoivat.

Lähestyessämme kohdealuetta alkoi pettymys konkretisoitua. Tiesimme että paikalle tulee mönkijäura, mutta kun ura näkyi kaukana tunturin päällä, se vaikutti valtavalta arvelta, lähes maantieltä. Kohta joen varrella näkyi mökki. Vanha kivimökki, mutta siistin ja käytetyn oloinen. Ja perkeleen perkele, näkyviin ilmestyi vielä toinenkin, varsin uusi mökki. Tämänkö takia tänne käveltiin. Alue oli vesistöiltään sekä maanmuodoiltaan todella vaikuttava ja erikoinen. Mutta sen olivat näköjään huomanneet norskitkin. Matkaa lähimmälle päätielle oli kuitenkin reilut kolmekymmentä kilometriä, eikä alueellamme juuri kauemmas teistä päässyt. Olo oli melkein sama kuin taannoin Ruotsissa kun kymmenien kilometrien kalapaikalle vaelluksen jälkeen viereen laskeutui helikopteri tuoden lentokalastajan perkeleitä kaljakoreineen ja viinipönttöineen.

Norjalaiselta kartanpiirtäjältä oli myös jäänyt yksi sininen viiva karttaan vetämättä, ja jouduimme ihmistoimintaan ja aiempaan joenylitykseen muutenkin vittuuntuneina suorittamaan vielä odottamattoman vesistönylityksen leveässä ja tiheässä pajupuskassa juosseesta joesta.  Joen vesi oli jälleen täysin ruskeaa, ja mietimmekin millainen kalapaikka mahtaisi olla puron melko kookas latvajärvi. Lopulta pystytimme leirin paskimpaan paikkaan mitä hetkeen on ollut. Luonto oli tosin muokannut paikalle jotenkin lähes lentokentän kokoisen täysin tasaisen platan, mutta viereinen järvi oli ympäriinsä kolme metriä leveän, upottavan kaislikkovyöhykkeen verhoama, tehden kalastuksen ja veden hakemisen lähes mahdottomaksi. Reissun varusteuutuus, Savotan kankainen vesiämpäri osoittautui oivaksi kapineeksi viimeistään nyt. Itse en viitsinyt kalaan edes lähteä. Pojat kävivät, joitain sinttejä kai saivat.

 

 

Suuri Sininen

Aamun teemana oli päästä paikalta pian pois. Juuri kun leiri oli purettu, pörähti paikalle mönkijällä norjalaisporukka. Kyselivät että olemmeko Hååkkanin opastama kalastusporukka. Mietimme päissämme olikohan hyvä vai huono merkki jos joku järjestää alueelle opastettuja matkoja. Olimmehan kuitenkin menossa ”Voinapin” ennalta urkkimaan taimenparatiisiin, pääkohteena tarunhohtoinen suurtaimenjärvi, Lahnajärvi. Matkalla ongimme pajupusikossa virranneessa lupaavan näköisessä joessa, laihoin tuloksin. Samuel tosin viipyi, ja oli rinkoille tullessaan onnellisen näköinen. Oli löytänyt ylempää joen koskiosuuksilta mukavaa pikkuraudun perhostelua. Sanoi että Sveitsissä vastaavassa paikassa kalastamisesta joutuisi maksamaan omaisuuksia.

Samuelin rautupuro

 

Erikoiset kumpareet jatkoivat hallitsevina maastossa ja vaativat tarkkaa reitin valintaa, jos ei halunnut jatkuvasti kiipeillä ylös ja alas. Kohta kumpareiden välistä alkoi pilkottamaan järven eteläpää, jota kohti olimme suunnan ottaneetkin. Karin kanssa olimme hieman Mylläriä ja Samuelia edellä, joten päästyämme järven keskikohdille heitimme rinkat maahan ja aloimme lottoamisen. Järvi oli syvän sininen ja olinpaikallamme syveni jyrkästi heti rannasta. Harjanteelta katsottuna saattoi tosin erottaa keskellä järveäkin matalia karikoita.

 

Suuri Sininen

 

Peruskoon raudut nappasivat lottoon kiinni kesken upotuksen, ja kohta meillä olikin koossa keittoraudut. Olimme rahdanneet perunoita ja sipuleita tänne saakka, koska silloin kun keittokalaa olisi haluttu, ei kaloja saatu. Nyt päätimme ottaa oppia erehdyksistä ja pistää leiri pystyyn lähistölle, sillä tämä syvän sininen vaikutti oivalliselta onkipaikalta. Syvän sininen sijaitsi päivämatkan päässä useista suuremmista järvistä ja joista joita aioimme kalastaa. Jotta pääsisimme mahdollisimman keskeiselle paikalle, katsoimme kartasta leiripaikan järven pohjoispäästä. Pettymys oli jälleen suuri kun paikan saavutimme. Syvän sinisen ja viereisen järven välistä kapeaa kannasta halkoi vahva mönkijäura. Viereiseen järveen laskevan joen suulla oli pystyssä kota. Venekin siellä näkyi olevan. Perkelettäkö nämä ihmiset joka paikkaan tunkevat. Kota oli kuitenkin tyhjillään ja pystytimme oman leirimme hieman sivumpaan siten että suoraa näköyhteyttä siihen ei olisi. Lähinnä jottei se häiritsisi omaa illuusiotamme yksin olosta.

 

Perusleiri

 

Alueella on pienessä nipussa useita suuremman kokoluokan järviä ja näitä yhdistäviä jokia. Ei siis ihme että saattaisi jonkinlainen kalapaikka olla. Kalastimme järviä ja jokia, jotka olivatkin hyvin kalastettavaa kokoluokkaa. Joet vaikuttivat kuitenkin olevan käytännössä tyhjiä yhtään suuremmasta kalasta. Järviltä kalaa saimme, rautua ja taimenta, mutta emme mitenkään ihmeellisesti. Seutu tosiaan vaikutti jonkinlaiselta mekalta, sillä ihmistoiminnan jälkiä oli yhä häiritsevästi. Jokaisessa niemennokassa oli vanhojen leirien pohjat ja mönkijäura reunusti järvien muodostamaa ketjua. Muihin ihmisiin emme kuitenkaan yhtä maastoajoneuvoa lukuun ottamatta törmänneet. Todennäköisesti pääosa kalastuksesta painottuu talveen. Hyvänä puolena asiassa oli jälleen se että nuotiopuita löytyi vaivatta. Jokainen puuttomalla jänkhällä nuotionteosta haaveillut tietää tämän ylellisyydeksi.

 

Myrkytyksen oireet

Jänkhällä kasvoi edellisvuoden tapaan todella runsaasti syömätatteja. Keräsimmekin niitä ruoan jatkoksi, sillä voin ja sipulin kanssa paistettu syömätattisotku on aika lailla hyvää. Illalla istuimme nuotiolla ja ajattelin kokeilla myös tikkutattia. Eihän se mitään herkkua ollut, mutta kokeilla piti. Yöllä heräsin oudosta unesta, silmissä välkkyi violetteja rinkuloita ja päätä huimasi oudosti. Emmekä edes juurikaan naukkailleet jallua illalla. Samassa oli hyökättävä teltasta ulos, ja iltapala syöksyi ulos yhtä aikaa molemmista päistä. Olo oli kurja. Erityisen kurjalta tuntui kuitenkin ajatus mahataudista kesken reissun. Hieman kuitenkin ounastelin että syy saattaisi olla osin raakoina syödyissä tateissa. Yö meni ripuloidessa ja oksentaessa, mutta jo aamulla olo alkoi tasaantua. Saavat tikkutatit jäädä ainakin seuraavaan reissuun saakka.

 

Lahnajärvi

Olimme jatkuvasti liikkeessä, kalastaen uusia paikkoja mikä piti mielenkiintoa hyvin yllä. Yhden päiväretken pääkohde oli ”Voinapin” maksan terveyttä uhmaten urkkima suurtaimenjärvi, Lahnajärvi. Järvi oli tummavetinen, ja kyllä siinä kalaakin tuntui olevan. Tosin suurtaimenista emme saaneet havaintoja. Perussaalista, eli pienehköä rautua ja taimenta tuli kyllä. Lahnajärvi, kuten muutkin alueen suuremmat järvet, Paskajärvi mukaan luettuna ovat jo sitä kokoluokkaa, että tehokas kalastus rannalta on mahdotonta. Järvestä saa käytännössä kalastettua vain erittäin pienen rantakaistaleen. Pienet ja sokkeloiset järvet ovat huomattavasti helpompia. Suurilla järvillä olimmekin jo pitkään keskittäneet kalastuksen lahdekkeisiin, erityisesti sellaisiin joihin laskee pienikin puro. Samanlaiset puronsuut tuntuivat tosin toimivan myös pienillä järvillä.  Kartasta näitä paikkoja on helppo etsiä, mutta käytännössä vain ehkä yksi kymmenestä osoittautuu todelliseksi kalapaikaksi.

Tulimme lopulta johtopäätökseen että suurten selkien kalastus oli kutakuinkin turhaa, olkoot huhut niissä elävistä pedoista sitten minkälaisia tahansa. Parhaat paikat niin tältä alueelta kuin muiltakin lapin reissuilta olivat lähes poikkeuksetta löytyneet pienimuotoisilta latvavesiltä. Näillä perusteilla näytin kartasta Samuelille erään suuremman järven latvavesien lampareiden ja purojen muodostamaa aluetta jota olin jo hetken aikaa katsellut sillä silmällä. Samuel sanoi miettineensä samaa paikkaa ja palasimmekin Lahnajärveltä leiriin mutkan kautta. Mylläri joutui palaamaani leiriin kipeäksi äityneestä nilkasta johtuen lyhyempää, suurten järvien reittiä.

Heti ensimmäiselle lampareelle saavuttuani tunsin että kohta löytyy kalaa. Alue oli todellinen luonnonoikku.  Erikokoiset lammet ja niitä yhdistävät purot muodostivat pienen sokkelon. Ranta kasvoi tiheää pajukkoa. Pajuja kasvoi saarekkeina myös lampareiden keskellä. Mystinen usva verhosi alueen ylleen. Ja ennen kaikkea vedessä näkyi tuttua kirkkaan vihreää sammalta…

Olin suorastaan yllättynyt kun valitsemastani ensimmäisestä lampareesta ei perhoon napattu. Ei edes elonmerkkiä. Samuel oli mennyt suoraan selkeimmälle ottipaikalle, pieneen lahdekkeeseen johon lyhyt puro laski yläpuolen järvestä. Parahiksi lahdekkeessa oli heti puron alla myös pieni syvänne, lähes varma merkki huippupaikasta. Samuelilla olikin jo juhlat käynnissä ja liityin mukaan. Suosikkiperhoni jäniksenkarvahässäkkä antoi hyvänkokoista, yli 40 senttistä, tiukasti taistelevaa rautua.

 

 

 

Kari näkyi kalastavan seuraavan, kahta lampea yhdistävän kaksimetrisen puronpätkän alaosalla. Muutaman raudun saatuani ja paikan hieman hiljentyessä lähdin katsomaan Karin perhostelua. Puron suulta hän oli saanut jo neljä hyvää rautua, sitten raudut olivat ilmeisesi säikähtäneet. Kysyin kokoa ja Kari näytti ainoaa ottamaansa rautua. Otimme kalasta muutaman valokuvan. Mitathan ovat tietysti unohtuneet, arvioikaa kuvasta. Sitä paitsi muistot ovat mielestäni tärkeämmät kuin kalan koolla päteminen. Aika kultaa muistot ja kalojen koko voi kasvaa, mutta eikö se ole vain hyvä? Koimme jälleen aitoa löytämisen riemua, ja leirille oli kevyt kävellä todella pitkästä päivästä huolimatta. Eldorado se ei kuitenkaan ollut. Myös Mylläri oli onnistunut pinturoimaan Suuresta sinisestä leirijärvestä hyviä rautuja, joten iltapalalla paistirautua riitti.

 

Karin rautu

 

Oivallinen ottipaikka

 

 

Ja keskellä virtaa joki

Seuraavan päivän kohteena oli joki, joka oli oikeastaan samaa reittiä leirimme ohitse virtaavan joen kanssa, mutta ylempänä. Ystävämme Vesikko oli pistäytynyt kyseisellä joella edellisvuonna saman myräkän aikaan, joka oli kastellut meidät Karin kanssa kolmekymmentä kilometriä etäämmällä. Tuo usean päivän kylmä vesisade oli saanut Vesikon paremman puoliskon sairastumaan, joten kalastus joella oli jäänyt muutamaan tuntiin. Sinä aikana oli kuitenkin noussut jo useampia kiloluokan taimenia.

Kahlasimme leirin yläpuolelta jokireitin pohjoispuolelle ja kalastimme lopulta koko jokiosuuden. Maisemat olivat hienot, kuten olimme odottaneetkin, mutta isompaa kalaa ei näkynyt eikä kuulunut. Kari oli tosin nähnyt korkean penkan päältä toistakiloisen taimenen tekevän matkaa ylävirtaan. Vesi vaikutti olevan melko alhaalla, mikä saattoi vaikuttaa kalantuloon. Ehkä joella olisi myös pitänyt kalastaa yöaikaan, päinvastoin kuin järvillä. Mietimme voisivatko tällaiset jokipaikat olla jostain syystä taimenten ruokailupaikkoina erityisesti huonolla kelillä, saimmehan mekin ensimmäisellä reissulla suurimmat taimenet matalasta joen luususasta kunnon myrskyn vallitessa.

Joella vedetyn vesiperän jälkeen kalastusnälkää jäi vielä. Lähdimmekin kiertämään joen viereistä suurempaa järveä, jospa ne taimenet olisivat siellä. Samuel kiersi järven toista rantaa ja Karin kanssa etenimme toista. Mylläri päätti kipeän nilkan myötä palailla vanhoja jälkiä takaisin, kalastellen vielä joella. Vaikka sitä ei ääneen mainittu, oli molemmin puolin järveä edenneillä mielessä eilisen rautupaikat. Ne kun sijaitsivat juuri tämän järven latvoilla. Eipä aikaakaan kun aloimme olla rautupaikoilla, ja ”yllättäen” Samuelkin harppoi näkyviin.  Odotukset olivat taas korkealla. Yllätys olikin melkoinen kun kalaa ei tutulta paikalta alkanut kuulua. Se tapahtuu jälleen! Kari oli sentään jonkun hyvän raudun koukuttanut. Lähdimme Karin kanssa kokeilemaan alueen vielä käymättömiä paikkoja, Samuelin jäädessä sitkeästi samoille jalansijoille kylmää vettä laskevan puron alustalle.

Sokkelikon suurimman lammen rannassa huomasimme harvakseltaan tuikkeja aivan kiinni rantapenkassa. Epäilimme niiden olevan pieniä, mutta päätimme tarkastaa asian. Kohta näimmekin että kyseessä oli ihan kunnon kaloja, jotka ilmeisesti surffasivat nenä rantapenkassa, puskista tippuvia hyönteisiä syöden. Kalat olivat myös todella arkoja, penkalle ryömimisen jälkeen sai odottaa pitkään, ennen kuin tuikit alkoivat uudelleen. Ainoa tapa saada kala ottamaan vaikutti olevan perhon heittäminen veteen ja odotus niin kauan että kalat tulivat kohdalle. Keskittyminen herpaantui väkisinkin eikä vastaisku ollut ihan joka kerta ajoissa. Lopulta onnistuin saamaan reilu nelikymppisen raudun ja Kari nappasi samankokoisen taimenen. Leirillä kuulimme että myös edellispäivän raudut olivat sittenkin paikalla, mutta paljon valikoivammalla syönnillä. Samuel oli saanut ne lopulta ottamaan pieneen oranssiin katkajäljitelmään ja koukuttanut peräti kahdeksan hyvänkokoista kalaa.

 

 

Karkuutus

Tarkoitus oli kalastaa vielä pari päivää, ja halusimme pysytellä kaukana aivan lähialueista, joten siirsimme leiriä vain viitisen kilometriä autoja kohden. Ajattelimme kävellä pidemmän siirtymän kerralla viimeisenä päivänä. Leiripaikaksi oli etukäteen katseltu suurehko mutta sokkeloinen järvi, joka muistutti hieman Kalajärveä. Aivan vieressä oli myös suurempi järvi johon laski useita mielenkiintoisia latvavesiä. Aluksi kalastelimme leirijärveä, jolla näkyi myös merkkejä kalastuksesta. Merkeistä päätellen järven kautta kulki talvinen kelkkareitti. Kalansaalis jäi vaatimattomaksi.

Merkittävin kalastustapahtuma omalla kohdallani olikin kalustorikko. Olin jo jonkin aikaa ihmetellyt miksi siiman ulosveto perhokelalta heiton aikana tuntuu toisinaan takkuiselta. Nyt takkuisuus vain lisääntyi ja katsoin tarkemmin vain vuoden vanhaa Okuma Airframea. Siimanohjurissa näkyi kaksi lovea syvää lovea, kuin sahalla sahattua. En tiedä oliko ”uritettu” siimani AirFlon Ridge Line liian kovaa, oliko kyseessä valmistusvirhe, vai onko aiemmin hinta-laatusuhteeltaan erittäin hyvänä pitämäni kela vain täysi paska. Noh, välittömästi tuli mieleen että tuollaiset pykimät eivät ole tulleet ilman vaurioita siimassa, ja kävin siiman huolella läpi. Löysinkin muutaman pahan pykimän, mutta koska reissu alkoi olla lopuillaan, päätin yrittää pärjätä. Ei mennyt pitkään kun heittoetäisyyden rajoilla tuikkineita kaloja yrittäessäni onnistuin  täydellisessä heitossa. Heitto kantoi jopa reilusti yli tuikkivista kaloista! Harmi kyllä siimaan ei ollut enää yhteyttä. Se siitä sitten.

Illaksi lähdimme reissun viimeiseksi aiotulle kalastusrupeamalle. Intoa oli vielä seitsemän päivän aktiivisen kalastuksenkin jälkeen runsaasti, siitä piti huolen jälleen uudet ja mielenkiintoiset vedet. Mylläri jäi perhostelemaan lähijärviä säästellen jalkaansa siirtymään, Samuel lähti seuraamaan ensimmäistä suurempaan järveen laskevaa puroa ja Karin kanssa suuntasimme seuraavaa puroa pitkin noin kymmenen lammen rykelmää kohden. Alue oli karttatiedustelun pohjalta todella lupaavan oloinen.

Jo puron pienistä lompoloista sain perholla muutamia mukavankokoisia ja erittäin taistelutahtoisia taimenia, Karilla oli vain virvelivehkeet mukanaan, eikä Lottoon tuntunut nakertavan. Kari eteni virvelin kanssa nopeammin kuin minä perhon kanssa, ja saapuessani ensimmäiselle varsinaiselle lammelle, oli Kari sen jo lähes kauttaaltaan heitellyt. Saamatta merkkiäkään kalasta. Sen sijaan Kari löysi alueen jossa lakat olivat jostain oikusta päässeet kypsymään kun ne muualla olivat poikkeuksetta raakoja. Edessä oli siis herkutteluhetki.

Luottaen virvelin ylivertaisuuteen tärppi-indikaattorina, en ollut heittänyt heittoakaan ”tyhjään” lampeen. Lammessa oli kuitenkin vielä kokeilematta todellinen herkkupala, muutaman metrin mittainen puro laski vettä yläpuolen lätäköstä lampeen tiheän pajupuskan varjossa. Jos tuon puskan alla ei ole kalaa niin ei sitten missään. Heitin luottoperhoni, jäniksenkarvapupalarvahässäkän aivan puskan juureen. Heitto oli vahingossa kutakuinkin täydellinen, mutta samalla hetkellä kun siima osui veteen, syöksyi äkäinen vana poispäin. Perkele, olipas arka. Ja iso! Kädet vapisten heitin pari heittoa ilman tapahtumia. Siinäkö se mahdollisuus meni, pettymys hiipi mieleen. Seuraavalla heitolla kuitenkin nappasi ja oranssi välkähti pinnassa, rautu. Löysät siimat hävisivät saman tien. Olin saanut varavehkeinä Mylläriltä 7 – 8 luokan jämäkän vavan, josta Mylläri sanoi että tällä sitten väsyy hetkessä vaikka nelikiloinen ja alle parikiloiset eivät edes räikkää huudata. Nyt kuitenkin räikkä lauloi, useasti ja pitkään. Välillä kala syöksyi selkäevä pintaa viistäen, iso! Kokonaan näkyviin kala ei suostunut vielä tulemaan. Kun väsytystä oli takana kymmenen minuuttia, alkoi rautu osoittaa väsymyksen merkkejä. Haavia ei tietenkään ollut mukana ja ranta oli puskainen sekä jyrkkä. Kari riisui kengät ja meni rantaveteen seisomaan tarkoituksena napata kalasta napakka ote ja heittää se rannalle. Rautu pyöri jo muutaman metrin päässä, mutta junnasi tiukasti pohjassa, ettemme sitä nähneet. Silloin perho singahti silmille. Tunturi raikasi kalastuksen ilosanomaa.

Sanoisin että rautu oli selvästi suurin, mitä minulla on koskaan kiinni ollut, vähintäänkin kolmekiloinen. Kaverit tosin ilkeästi väittävät että kala olisi alkanut kasvamaan tasaisesti heti irtipääsyn jälkeen… Oli miten oli, elämäni rautu joka tapauksessa, ja pettymys sen mukainen.

Tuo väsytys, karkuutettu rautu ja sitä seurannut pettymyksen tunne ovat kirkkaana mielessä ja kaihertavat yhä tätä kirjoitettaessa ja jallua hörppiessä, puoli vuotta tapahtuman jälkeen. Ehkä myös Eldorado on kuin karkuutettu suurkala. Sen löytyminen on ollut monta kertaa lähellä, mutta on viime hetkellä karannut ulottumattomiin. Ja siksi se jaksaa kiehtoa.

 

Siitä se jättirautu otti, puron suulta pajujen alta. Pientä rautua täynnä oleva lampare jää kuvasta vasemmalle.


Lampare täynnä pientä rautua


Väsytyksen aikana olin huomannut pari pintakäyntiä aivan lähellä, joten jatkoimme paikan kalastusta. Kari heitteli Lotolla tyhjää, mutta minulla perhoa vietiin kohta uudelleen, ja jälleen kunnolla. Nyt kala ei kuitenkaan pysynyt kiinni tärppiä pidempään. Tämän jälkeen alue hiljeni täysin.

Kiinnitimme tarkemmin huomiota yläpuolen lampareeseen, jolla oli kokoa ehkä 50 x 20 metriä ja syvyyttä metri - puolitoista. Lampi oli rehevä ja kasvoi kauttaaltaan pintaan asti nousevaa vesikasvia, sekä sitä kirkkaan vihreää sammalta. Lampi oli myös läpeensä täynnä kalaa. Lampare suorastaan kiehui tuikkien määrästä. Jo tuikeista näki että kalat olivat pieniä ja tämän varmistin muutamalla näytekalalla. Lieneekö kutu/poikasalue, vai olivatko kalat nousseet isommasta lammesta puron kautta syömään. Talvea ne siinä tuskin pystyivät olemaan.

Pettymys rinnassa raskaana painaen, mutta tunturikalastajan janojuoman pikkuhiljaa helpottaessa tuskaa, jatkoimme matkaa vielä ylemmille lammille. Kari kerkesi konetulionkineen jälleen edeltä, joten lähdin kiertämään lampea päinvastaiseen suuntaan. Jo etäältä näin että tuolla se kalapaikka taas odotti. Pajukkoinen puronliru laski ylemmästä lampareesta pieneen lahdukkaan. Samassa näin lahdessa muhkean tuikkirenkaan. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin heittämään onnistuneen heiton mielen ja käsien vapinasta huolimatta. Suuntasin heiton reilusti ulommaksi puron suusta jotten heti karkoittaisi paikan kaikkia kaloja. Silti tärppiä ei tarvinnut kauaa odotella. Heti selvisi että parempi kala oli taas kyseessä, joskaan karanneen veroisia syöksyjä se ei jaksanut tehdä. Painostin kalan kokonaan pois lahdesta jottei paikka häiriintyisi. Tällä kertaa rautu pysyi kiinni loppuun saakka ja reilu 45 senttinen käväisi rannalla. Seuraavankin heiton heitin ulommaksi ja sama toistui. Jälleen hyvä taistelu, jonka jälkeen ehkä nelikymppinen, todella pulska rautu päätyi tällä kertaa iltapalaksi. Huutelin jo Karille toiselle rannalle, että nyt löytyi ja odottelin että Kari ehti paikalle. Virveliin ei ollut minkäänlaisia elonmerkkejä koko illan aikana. Päätimme siis heittää perhoa vuorotellen, kalasta vaihto.  Kun kahdeksan rautua oli käynyt ylhäällä, ilman ensimmäistäkään tyhjää heittoa, lopetimme.

Istahdimme penkalle ihmettelemään hienoa yötä. Ja hörpimme jallupullon tyhjäksi. Kello oli jo aamun puolella kun palasimme leiriin jossa Mylläri ja Samuel olivat vielä nuotiolla. Heillä oli ollut hiljaisempaa ja ottamamme kaksi rautua tulivat tarpeeseen. Paistoimme kalat, syömätattien sekä voin kera, kertasimme reissua ja paransimme maailmaa.

 

 

Tyypillinen ottipaikka taustalla

 

 

Paluumatkalle

Jallu oli loppu, samoin kuin Sveitsin mieheltä suklaa, joten oli aika lompsia autolle. Eiliset paikat kaihersivat kuitenkin mielessä vielä sen verran, että mietimme josko tekisimme paikkaan ihan pienen piston. Tuo pisto tekisi viiden kilometrin lisän muutoin reilun kympin taipaleeseen. Olihan se siis tehtävä. Jätimme rinkat sopivaan paikkaan ja kävelimme suoraan edellisyön paikkaan, sopien jo rautujen väsytystaktiikasta ja siitä kuka pääsisi aloittamaan.

Sää oli muuttunut. Tuuli kovaa, vettä satoi voimistuvaa tahtia, eikä lämpöä enää montaa astetta ollut. Seitin ohut epäilys kalvoikin mieltä, mutta täytyisihän niiden vielä olla siellä.

Samuel aloitti muiden pidätellessä henkeään. Ensimmäinen heitto, toinen heitto, kolmas heitto. Hiljaista. Neljännellä heitolla lopulta tärppäsi, mutta kala irtosi muutaman potkun jälkeen. Sitten oli taas hiljaista. Omaa mieltäni vaivasi edelleen karkuutettu suurrautu, joten jätin muut ja lähdin kokeilemaan olisiko se palannut purolleen. Ei ollut, eikä kuulunut muitakaan. Jopa yläpuolinen pikkurautulampare oli lähes kuollut, muutama varovainen tuikki siinä sentään näkyi. Raudut eivät syöneet. Keli oli syvältä, mikä lienee suurin syy syömättömyyteen, mutta on mahdollista että nämä kalat olivatkin aktiivisia yöllä, sillä olimme saaneet kalat poikkeuksellisen myöhään. Pisto oli täydellinen vesiperä, ja jälleen hyvä muistutus kuolevaisuudesta. Söimme nopeat trangianuudelit soijarouheella höystettynä (erittäin hyvä vaelluseväs muillekin kuin ituhipeille. Tosin aiheuttaa piereskelyä), pakkasimme kalavehkeet muka lopullisesti ja lähdimme läpimärkinä taittamaan taivalta autoille.

Puoltakaan tuntia ei ehtinyt kulua kun jäämeri teki jälleen taikojaan. Kuin taikaiskusta aurinko tuli esiin ja tuuli tyyntyi täydellisesti. Ohitimme juuri erästä järveä, jonka peilityyneen pintaan alkoi ilmestyä valtavasti renkaita vaikka vettä ei enää satanutkaan. Kalat alkoivat syömään. Kari ja Samuel olivat jo ohittaneet järven, mutta myllärin kanssa jäimme ihmettelemään näkyä. Menimme rantaan ja mylläri näki pian kiloluokan taimenen syömäpuuhissa aivan rantapenkan tuntumassa. Eihän siinä auttanut kuin kasata perhovehkeet vielä viimeisen kerran. Mylläri sai kamat kasaan ensin ja valitsi pinturin, itse löysin käteen äkkiseltään vain jäniksenkarvahässäkän. Ehkä peilityynestä vedestä johtuen kalat eivät olleetkaan helppoja, vaikka niitä joka puolella näkyikin. Ne olivat myös arkoja ja siirtyivät aina aivan muualle kun jossain kohtaa alkoi heittää.  Armottomalla tuurilla sain kuitenkin tärpin uppoperhooni ja valtavasta syöksyilystä arvasin heti kyseessä olevan taimenen. Väsytyksessä menikin varsin kauan, eikä kala meinannut millään luovuttaa. Lopulta sain reissun suurimman taimeneni, ehkä myös koko porukan suurimman, rannalle. Vajaat puoli metriä. Siihen oli hyvä päättää.

 

Tyyni hetki tunturissa

 

Sateetonta ja lämmintä hetkeä ei kauaa kestänyt, vaan juuri ennen autojen saavuttamista kaatosade alkoi jälleen ja ilma kylmeni kouriintuntuvasti. Jäämeren läheisyydessä säätä ei voi moittia tylsän yksitoikkoiseksi. Heitimme varusteet autoihin ja lähdimme kohti päätietä. Onnistunut reissu oli siis jälleen takana. Hyvästelimme Samuelin, joka jäi vielä muutamaksi viikoksi Norjaan lohenpyyntiin, varsin onnistuneesti, kuten saimme myöhemmin kuulla. Hyvästelimme myös alueen, tänne emme enää palaisi, ainakaan kesällä…

 

Norjalainen villapaita

Jotta ympyrä sulkeutuisi, soitimme Rakastajan majataloon ja varasimme mökin. Majatalolle saavuttaessa huomasimme että saimme vieläpä tismalleen saman mökin, jossa majoituimme kolme vuotta takaperin. Kalastajan majatalon vaatimattomien mutta huokeiden mökkien etuihin kuuluu että yleisissä tiloissa sijaitsevan saunan saa lämmittää ilmeisesti vaikka aamuyöllä. Saunottuamme huomasimme että kello lähestyy jo kahta ja valomerkkiä baaritiskillä. Ehdimme juuri ja juuri tilata pöydän täyteen olutta. Meininki paikassa ei ollut enää ihan aikaisemman veroista, ilmeisesti norjalaiset eivät enää Suomeen suuntaa. Paikallisista saimme kuitenkin välittömästi juttuseuraa. Saamelaisasuista juttuseuraa tuli lopulta tahtomattakin aina majoitukseemme saakka, mutta se on jälleen toinen tarina.

Seuraavana päivänä taisi jokaisella varustuksena olla norjalainen villapaita.

 

 

Epilogi

Kolme pitkää kalastusvaellusta samalle Finnmarkin ylänköalueelle oli lopulta mielenkiintoinen kokemus. Kalastimme yhteensä yli sadassa erilaisessa järvessä, lammessa tai joessa ja kalastamamme alueen laajuus on päälle 250 neliökilometriä. Jotain uskon paikan metkuista oppineemme, näitä vinkkejä voi yrittää löytää tekstistä. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä ehkä tärkein opetus: Kun luulet osaavasi, olet jo tehnyt virheen. Jos taas kalastamamme paikka alkoi kiinnostaa ja luulet sen paikantaneesi, lämpimät onnittelut. Pidä kuitenkin vielä mielessä edellä mainittu opetus.

Entä löysimmekö Eldoradon? Emme.

Ehkä sitä vielä joku päivä ymmärtää, että sellaista kalapaikkaa ei ole olemassakaan, josta voisi sanoa Eldoradon löytyneen. Ehkä silloin voi myös myöntää, että se Eldorado taitaakin olla nämä löytöretket itsessään, hyvien kavereiden kanssa tunturissa. Kiireettä.

Vielä ei ole kuitenkaan aika tätä myöntää. Etsintä jatkuu.