Eldoradoa etsimässäOsa 2. paskajärven paluu

Kuvat: Viljami Kinnunen ja Kari Mäkelä

 

Periaatteista luopuminen - Paluu rikospaikalle

Vaihto-opiskelureissun jälkimainingit johtivat välivuoteen lapin löytöretkissä.  Seuraavana kesänä polte tunturiin olikin taas kova. Pahaksi onneksi olin edellisenä syksynä telonut nilkkani oikein huolella ja se jouduttiin leikkaamaan keväällä. Vielä loppukesästäkään koipi ei tuntunut ihan siltä että sillä rinkan kanssa jyrkissä rinteissä tai kivirakassa mentäisiin. Tunturiin oli kuitenkin päästävä vaikka kontaten. Tähän saakka reissumme olivat suuntautuneet joka kerta täysin eri paikkoihin Norjassa, Suomessa tai Ruotsissa, eikä entisille apajille palattu vaikka hyviä onkin löytynyt. Nyt päätimme luopua tuosta periaatteesta ja palata toissakesäisiin maisemiin pitkälti alueen helppokulkuisuuden vuoksi. Aluehan oli osoittautunut myös kalastuksellisesti lupaavaksi, emmekä olleet tutustuneet vasta kuin pienen osaan. Siellä se Eldorado saattoi olla…

Karin kanssa elokuun alku lyötiin lukkoon jo hyvissä ajoin, mutta tällä kertaa kolmatta soveltuvaa lähtijää ei sitten löytynytkään. Siispä lähdimme kahdestaan, ja aikaakin oli käytettävissä ruhtinaalliset kolme viikkoa. Ajelimme niin pohjoiseen kuin jaksoimme, mutta Sodankylän tienoilla oli pistettävä teltta tienvarteen. Aamulla kartoitimme pyssykylän hotellien aamupalakattausta. Hotelli Sodankylästä löytyi kohtuuhintainen ja runsas aamupala, jolla pärjäsi lähes koko matkustuspäivän.

Ostokset tehtiin jälleen matkalla. Perinteitä kunnioittaen edellisten vuosien ostoslistasta ei ollut tietoakaan, joten jälleen lähdettiin nollasta ruokia suunnitellessa. Pahin takaisku oli kuitenkin tulla vasta valtion monopoliliikkeessä, jossa asiointi jätettiin toiseksi pohjoisimpaan mahdollisuuteen. Ivalon Alkossa oli tunturikalastajan janojuoma viimeistä pulloa myöden loppu! Onneksi se pohjoisin liike päästi pälkähästä.

 

Tunturikalastajan janojuoma on pohjoisessa ilmeisen suosittu tuote…

 

Taimenluusua ja jättirautujen lampi

Tutun kärrypolun päässä totesimme jälleen että emme olleet paikalla yksin. Nyt jo tiesimme muiden keskittyvän lähialueiden suurten järvien kalastukseen. Piilotimme muutamia kaljoja läheiseen lampareeseen kylmään ja lähdimme taivaltamaan kohti edellisen reissun viimeistä, myrskyistä leiripaikkaa. Leirihän sijaitsi hyviä taimenia täynnä olleen luusuan sekä jättirautujen lammen tuntumassa. Koska oma kävelykykyni oli epävarmaa, alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä vain kevyt, muutaman päivän retki varmoille paikoille ja vaihtaa sitten paikkaa autolla uusiin maisemiin. Ruokaakin varasimme rinkkojen keventämiseksi mukaan vain kolmelle – neljälle päivälle.

Siirtymä sujui ongelmitta ainakin omalta osaltani, Karin kantaessa teltan ja suurimman osan ruoasta. Lisäksi ostamani Savotan Tunturisusi rinkka osoittautui jo heti ensi metreiltä erinomaiseksi investoinniksi. Pistimme leirin kasaan ja nukuimme kunnon yöunet, joka tarkoittaa näissä piireissä sellaista 12 – 15 tuntia. Tunturissa edes kalaan ei koskaan ole kiire, eikä kalastamisesta tule samanlaista suorittamista kuin etelän vuorokausilupapaikoilla tahtoo usein käydä. Silti kalastusintoa riittää helposti vaikka kahdeksi viikoksi.

Seuraavana päivänä testailtiin suurin toivein ensin taimenten luusuaa, ja tämän jälkeen edellisen reissun suurimman raudun antanutta lampea. Kuten arvata saattaa, ennakko-odotukset eivät pitäneet. Luusuasta nousi vain taimenenpentuja ja rautulampi ei osoittanut minkäänlaista elonmerkkiä. Myös suurempi leirijärvemme oli hiljainen, muutamia pikkutaimenia lukuun ottamatta.

 

Taimenluusua keskiyön auringon valossa

 

Kalajärvi on nimensä veroinen

Seuraavana päivänä päätimme korkata kalahanat todenteolla ja teimme päiväretken Kalajärvelle, tosin pohjoispuolelle, kun edellisen reissun ”kotilahti” sijaitsi etelärannalla. Matkalla koitettiin vielä kerran suurrautulampea - turhaan. Kalajärvi sen sijaan oli luottamuksen arvoinen. Jo matkan päästä näimme kalojen tuikkivan lahdekkeessa, eikä aikaakaan kun Kari jo lottosi keittokalat suoraan kattilaan. Toista rautua väsyttäessä kari huusi että heitä äkkiä parin metrin heitto suoraan eteen… minulla oli pervovehkeiden kasaus käynnissä, enkä ehtinyt heti hätiin. Suuri taimen oli syöksähdellyt raivoisasti väsytettävän, noin 40 senttisen raudun ympärillä. Painoksi Kari arvioi helposti kolmekin kiloa… Ja saattoi kuulemma olla suurempikin. Melkoisen maistuvan rautukeiton jälkeen vuorossa oli raudun pintaperhostelua hyvällä menestyksellä. Suurempia kaloja emme saaneet, mutta nelikymppistä perusrautua kuitenkin.

 

Kari lottoaa tuoretta rautua keittoon


Keittoruokaa.


Lännenmaa

Kun paineet kalansaannista oli saatu karkotettua, omistettiin seuraava päivä jälleen itse parhaudelle, eli tutkimusretkille. Kartasta katselimme pääpiirteisen reitin pitkälle päiväretkelle tuntemattomaan Lännenmaahan. Suoraan lännessä kohosi tunturiylänkö neljäsataa metriä leiriämme korkeammalle. Jo edellisellä reissulla olimme katselleet rinteen lumilaikkuja, jotka olivat nytkin samoilla paikoilla. Kartalta katsottuna vesiäkin siellä näytti olevan. Niissä uskoimme jättirautujen uivan.

Kohtuullisen rankan nousun jälkeen saavuimme suurimmalle alueen järvistä. Ensivaikutelma oli lähes uskomaton. Jos muut kohtaamamme vedet olivat olleet kirkkaita, oli tämän vesi väritöntä. Kun järvi vielä näytti syvältä kuin kaivo, hohkaen kauttaaltaan turkoosin sinisenä, Eldoradon - tai vähintään kulmikkaiden munien löytyminen näytti hyvinkin mahdolliselta. Mutta jälleen kerran vanha sääntö piti kutinsa. Korkeammalla odotukset - kovempaa kapsahdettiin kenttään. Kiersimme järven ja koitimme perhoa. Yritimme jopa muitakin vieheitä kuin lottoa, ilman minkäänlaista merkkiä kaloista.

 

 

Ainakaan vallinneella vedenkorkeudella ympäristöään ylempänä olevasta järvestä ei näyttänyt lähtevän minkäänlaista puroyhteyttä alemmas, tuskin lähti muulloinkaan. Voisiko tässä olla syy kalattomuuteen? Tai sitten suuraudut pysyivät vain syvyyksissä suut kiinni. Ehkä olisivat syöneet yöllä?… Missasimmeko Eldoradon ikuisesti, mene ja tiedä, hampaankoloon jäi raudunpala, taas.

Jatkoimme yhä kohti länttä, ylittäen ylängön vedenjakajan ja testasimme vielä muutaman alempana sijaitsevan lammen ja järven. Nämä olivat kivikkoisia ja matalia, eikä niistäkään kalaa kuulunut. Samalla erinomaisena jatkunut sää osoitti muuttumisen merkkejä, kun joka puolella tuntui jytistelevän ukkosrintamia. Edellisreissun kokemuksia välttääksemme laskeuduimme rivakasti takaisin leiriin noin kymmenen kilometrin päähän pohtimaan jallun voimalla mitä meni pieleen tärpittömässä päivässä.

 

Reissu jatkuu

Ukkonen riehui sopivasti pitkien yöunien ajan ja seuraavana iltapäivänä alkoi olla jälleen poutaa, joskin aiempaa kylmempää. Tässä vaiheessa piti tehdä päätöksiä jatketaanko tunturissa vai käännytäänkö autolle ja siirrytään uusille paikoille.  Kalajärven kotilahti sekä päiväreissulla nähty jättitaimen kiehtoivat sen verran mieltä että siirsimme leirin Kalajärven rantaan, paikkaan jossa pari päivää aiemmin olimme taimenen nähneet. Leiripaikka valittiin huolella tuulensuuntien, auringon aamuisen porotuksen, uimarannan ja tietysti kalapaikan mukaan. Jallua leirissä siemaillessa pystyi samalla havainnoimaan milloin raudut alkaisivat syönnilleen. Leirirannasta sai rautua käytännössä aina silloin kun sitä ei tarvittu, keitto tai graavikaloiksi kalastus ei tuottanut tulosta. Jättitaimenta emme enää sen koommin nähneet, lieneekö ollut vain jaloviinan psykedeelinen sivuvaikutus.

 

Näkymä leiristä kalapaikkaan

 

Kun Kalajärvelle leirin pystytimme, oli myös vanhalla kotilahdella tietysti vierailtava. Lahtea kohti kävellessämme pieni jännitys valtasi mielen, vieläkö ne ovat siellä? Molempien ajatuksenjuoksu tuntui menevän samoja ratoja, ehkä aiemmista pettymyksistä oppineena. Epäilimme edellisreissun rautusumpun johtuneen jostain luonnon oikusta, luultavasti vallinneesta helteestä. Eivät ne enää siellä olisi. Käänteispsykologia toimi loistavasti, ja jälleen erotimme jo kaukaa aivan lahden rantaruovikossa tuikkirenkaita. Kotona olivat. Ja purivat perhoon. Nättiä rautua tuli jälleen kuin suokuokalla, suurimpien ollessa jo lähempänä 50 kuin 40 senttiä. Isompia ei kuitenkaan näkynyt. Ihme paikka, edellisreissun tapaan raudut olivat työntyneet keskellä päivää puronlirun alle, heleän vihreää levää ja vesikasveja kasvavalle alueelle. Ja niin matalaan että selkäevät viistivät pintaa. Rehevä ympäristö tarjosi selvästi kaloille ravintoa.

 

Kotilahden punamahainen perusrautu leväviidakossa


 

 

 

Paluu paskajärvelle

Maha oli täynnä niin rautukeittoa, rautugraavia kuin raudun suoltamistakin ja mieli paloi uusiin haasteisiin. Eldorado oli vielä löytämättä. Heti autolta lähtiessämme olimme törmänneet pariin norjalaiseen rinkkamieheen, jotka levittelivät käsiään varsin lupaavasti saamiensa rautujen kokoa kuvatessaan. Paikkana oli ollut vanha tuttu, Paskajärvi. Mietimme pitäisikö Paskajärvelle antaa toinen mahdollisuus.  Ja annoimmehan me.

Totesimme einesvarojemme olevan vähissä, joten oli siirryttävä entistä enemmän luonnontuotteisiin. Tunturissa kasvoi runsaasti napakan näköisiä tatteja. Kumpikaan ei tosin tiennyt lajia, ainakin kahta eri rotua niitä oli. Päättelimme että myrkyllisiä tatteja ei taida olla ja maistamalla pois suljimme sappitatin, nämä olivat siis syömätatteja. Kymmenen kilometrin Paskajärvelle siirtymisen jälkeen meillä olikin jo aimo kasa sieniä. Leiri pystytettiin jälleen järven toiselle puolelle verrattuna edelliskertaan. Paskajärvellä se tarkoitti itärantaa. Leiripaikan liepeillä lepäsi ilmiselvä kotkan raato. En tiedä harjoittavatko myös norjalaiset poromiehet ikiaikaista perinnemetsästystä ja kotkavihaa, vai oliko lintu kuollut ns. ”luonnollisiin syihin”. Joka tapauksessa pidimme sitä ilmiselvänä seitojen ennusmerkkinä. Tähän.

 

Paskajärvi? horisontissa

 

Heti saavuttua nakkelin hieman lottoa, ja siihen nappasikin ihan kunnolla. Mukavan kokoinen rautu antoi lupauksia että jospa se Paskajärvi kuitenkin. Ilta ja alkuyö selviteltiin sitten voimalla järven arvoitusta. Kiersimme koko järven itäpuolen, erityisesti kalastimme kohdat johon laski pienikin liru. Näistä kohdista yleensä joku sintti irtosikin, mutta ei juuri muuta. Illan vaihduttua yöksi ja järven pinnan tyynnyttyä se vähäisinkin syönti loppui täysin. Pintakäyntejä näkyi, mutta kalat olivat äärimmäisen arkoja. Yökalastuksen vaikeus havaittiin jo ensimmäisellä reissullamme, jolloin vietin yhden yön tuikkivia kaloja #20 koon mäkäräjäljitelmällä yrittäen. Ja sainkin. Yhden.

Paskajärvi vaikutti myös kaikin puolin runsaasti kalastetulta, erityisesti talvisaikaan. Rannat olivat törkyä ”täynnä”, eikä polttopuiden löytäminen norskien talvisista jättöpuista tuottanut hankaluuksia. Suurimman piston sydämessä tuotti kuitenkin rannalta löytynyt verkonuittolaite. Jassåå, Että sellaista peliä. Ruokakalat sentään saatiin, ja yöpalaksi olikin todellinen gourmet ateria: perunamuusia, nuotiossa paistettua foliorautua ja voissa paistettuja syömätatteja sekä sipulia. Jallun kera tietysti.

Paskajärvi saisi osaltamme olla, ikuisesti...

 

Roskaa

 


Talvisaikaan kalastettujen seutujen hyvänä puolena polttopuiden saanti on turvattu

 

Illallisena foliorautua syömätattien ja mummonmuussin kera.

 

Uudet suunnat

Tihrustimme jälleen karttaa ja mieliala kirkastui kummasti. Karttojen tutkiminen jos joku on rentouttavaa puuhaa. Vesistöistä ei lähistöllä ollut pulaa. Jäimme vielä samaan leiriin ja lähdimme päiväreissun merkeissä kokeilemaan lähijärviä. Heti ensimmäinen pieni lampi osoittautuikin huippupaikaksi. Tuuli oli navakka ja pieni niemeke muodosti suojaisan alueen alleen. Tyvenen rajapinnassa näkyi jatkuvasti tuikkeja. Kävin läpi valitettavan harvaa laiskan sitojan perholaatikkoni, mutta mikään ei tuntunut kelpaavan. Lopulta epätoivoinen teko, 0.10 tapsi ja #24 koukkuun sidottu cdc-höyhen puolikas antoivat yhden pikkuruisen raudun. Hetken jo epäilin tuikkijoiden olevan vain sinttejä, mutta kyllä joukossa näytti olevan selvästi raavaampiakin otuksia. En vain osannut.

Tuikit loppuivat ja arvelin hätyyttäneeni kalat viuhdonnallani. Kari oli kyykkimässä samaan aikaan niemekkeen nokassa ja vispasi varovaisesti polviltaan. Hiivin pajupusikon läpi Karin viereen ihmetellen samalla pusikossa parveilevaa höntiäismäärää. Karilla olikin jo saaliina useampi nätti rautu. Hän kalasti suoraan tuuleen, jossa myös näkyi harvakseltaan pintakäyntejä kun tarkasti aaltoja tuijotti. Jotkut juuri ja juuri heittoetäisyyden ulkopuolella olleet tuikit näyttivät melkoisilta. Kari sanoikin nähneensä ehkä suurimpia rautuja mitä näillä reissuilla nähty on. Välillä kalat erehtyivät rannemmaksi, mutta silloinkin heittoyrityksiä oli käytettävissä tasan yksi, jonka jälkeen ne kaikkosivat jälleen kauemmaksi. Saimme muutamia vajaan kilon painoisia, todella punalihaisia rautuja, mutta ne suurimmat tietysti karkasivat. Lopulta lähes kaikki tuulen puolen kalat hävisivät.

 

Muistin tuulen alapuolella tuikkineet kalat ja rantapusikon höntiäiset. Syntyi minulle harvinainen ahaa elämys. Lähdin innoissani huitomaan rantapajukkoja, Karin ihmetellessä vieressä. Vaan eipä aikaakaan kun tuulen alapuolella alkoivat peijaiset. Tuuli painoi mäkäränpaskan kokoiset höntiäiset veden pintaan ja tästäkös raudut villiintyivät. Kalojen saaminen oli kuitenkin edelleen haastavampi tehtävä. Muutamia pienehköjä rautuja onnistuimme saamaan erilaisilla pinturinsotkuilla. Saalisrautujen syönnöksissä oli selvä ero. Rannasta tuulen alta pyydetyillä rauduilla oli maha täynnä mustaa epämääräistä mössöä, kun taas ”ulapalta” saaduilla rauduilla oli mahoissaan keltaista katkaa.

 

Väriaineilla värjättyä kirjolohtako?

 

Eldorado löytyy?

Lammella oli vierähtänyt huomaamatta puoli päivää. Puraisimme hieman graavirautunäkkäriä, ja suuntasimme parin kilometrin päähän vastaavan kokoiselle pikkujärvelle. Järvellä ei näkynyt elämää, mutta muutoin varsin lupaavan oloinen, syvärantainen javri oli kyseessä. Yritin perholla, mutta kari luotti uudella paikalla lottoamiseen. Eipä aikaakaan kun Kari huuteli että nyt taitaa olla jotain parempaa kiinni. Ja olihan siellä. Mitat ovat päässeet yllättäen unohtumaan, mutta päälle 50 senttinen, lähes täydessä kutuasussa ollut rautukoiras kävi vapautettavana. Kohta Kari vapautti toisen lähes samankokoisen. Perhostelu tuntui jotenkin turhalta ja siirryin myös koneonkeen. Montaa heittoa en ehtinytkään heittää kun tärppäsi kunnolla. Jopa virppavavalla mukavan väsyttelyn jälkeen lähes samanmittainen, mutta uskomattoman paksussa kunnossa ollut rautu antautui. Tämän otimme graavikalaksi, nappasimme pikkaisen jallua ja palasimme leiriin. Olipahan javri.

 

 

 

 

Seuraavana päivänä purimme leirin ja suuntasimme koiliseen, kohti suurempia järvikokonaisuuksia. Keli oli aamuyön aikana muuttunut. Sankan sumun, kovan tuulen ja vaakasuora vesisateen vallitessa tähtäsimme aluksi reitin varrella olleelle edellispäivän suurten kalojen järvelle, jota piti tietysti vielä koittaa. Kari lähti kiertämään järveä, mutta itse jäin edellisen illan ottipaikoille. Päätökseni oli kelistä huolimatta käyttää vain perhoa ja rikkoa perhorautuennätys. Hetken tyhjän pyynnin jälkeen huomasin yllättäen toistuvia pintakäyntejä vasemmalle jääneessä hieman suojaisemmassa lahdekkeessa, joka kasvoi melko tiheää, pintaan saakka työntyvää vesikasvillisuutta.

Sidoin siiman päähän hyvin toimineen #14 koon oranssin pupalarvanymfikatka -hässäkän ja heitin tuikkipaikan yli. Pari lyhyttä vetoa sisään ja kiinni oli. Seuraavat hetket niitettiin vesikasvillisuutta ja paino siiman päässä kasvoi kasvamistaan. Kala tuntui myös olevan jatkuvasti aivan eri suunnassa kuin siima, joka oli kiinni rehuissa jossain toisaalla. Kuin ihmeen kaupalla vesikasvit irtosivat ja sain kalan pitkän väsyttelyn jälkeen rantaan. Mitta on taas päässyt yllättäen unohtumaan, mutta oli ainakin pisin punamaha jonka itse olen saanut, edellispäivän pullukka saattoi olla painavampi. Kuvia en päässyt ottamaan kun kala potkaisi itsensä vapaaksi kameraa kaivaessa. Jäin istuskelemaan rantakivikkoon onnellisena elämään. Istuskellessa huomasin suuren raudun kiertävän edessäni ollutta hieman syvempää monttua. Hetken tilannetta seurattuani tajusin että kyseessä täytyi olla sama kala. Kiusaus ei antanut periksi, ja heitin perhon kalan eteen. Hetkeäkään epäröimättä tämä arka ja valikoiva tunturirautu nappasi pupalarvanymfikatka -hässäkän suuhunsa. Tällä kertaa väsytys oli vähemmän spektaakkelimainen. Kari oli ilmestynyt sumun seasta lahden vastarannalle ja huusin ottamaan kuvaa.

Veden ja iskunkestävän Olympus myyn ainoa heikkous on kameralle melko epäolennainen huono kuvanlaatu, erityisesti heikossa valaistuksessa. Jonkinlainen kuva sentään saatiin. Karilla oli ollut hiljaista lammen toisella puolella, joka oli vaikuttanut varsin matalalta ja kivikkoiselta. Muutamalla heitolla ”ottipaikoilla” hän kuitenkin nappasi jälleen hienon koirasraudun. Lopetimme siihen ja jätimme lammen, joka todella vähällä kalastuksella oli antanut suurimmat raudut reissuillamme tähän saakka. Eldorado se ei kuitenkaan ollut.

 

 

 

Suunnistussa sateessa, sumussa ja seitsemän pullon simassa

Edessä oli pidempi siirtymä, joka ei sujunut ihan sudenpentujen käsikirjan mukaan. Sumun takia näkyvyys oli noin parikymmentä metriä, aiheuttaen virkistävää haastetta suunnistukseen. Järvien tai harjanteiden muotoja ei ollut toivoakaan erottaa ja mikäli et osunut täsmälleen välietappeina toimineisiin lampiin, saatoit ne täysin huomaamatta ohittaa juuri tuon parinkymmenen metrin päästä. Maaston iso kuva pysyi kuitenkin kirkkaana mielissämme myös sateessa, sumussa ja yhden tähden jallun tinassa. Niinpä pienten harhailujen jälkeen, kompassiin lopulta luottaen, törmäsimme suurempien, pitkulaisten järvien rykelmälle. Tässä vaiheessa keli oli muuttunut oikeasti häijyksi ja Jäämeri huokaili hurjaa virttään. Lämmintä oli korkeintaan viisi astetta, tuuli kova ja vettä tuli vaakatasossa. Eipä siis muuta kuin leiri pystyyn ja kalaan!

Pörhöstely tuntui tuossa kelissä ja tuntemattomissa vesissä jokseenkin mahdottomalta, siispä molemmat lottosimme tahoillamme. Viiden tunnin kalastelun jälkeen palasimme leiriin samoihin aikoihin, minä jokseenkin kuivana uudessa Haglöfsin kuoripuvussani, Kari läpimärkänä saman valmistajan pari vuotta vanhassa tuotteessa. Kalansaalis lähestyi rajoittamattomasti nollaa. Sieniä sen sijaan olimme keränneet molemmat ilman erillistä sopimusta roppakaupalla. Illallisena oli siis syömätattimuhennosta muilla jäämäruoilla höystettynä. Hörpimme myös jäljellä olevat jallut.

 

Ruoka alkoi olla oikeasti loppu. Sienet eivät olleet niin huonossa kunnossa kuin kuva antaa ymmärtää.

 

Aamulla keitimme viimeiset puurot ja totesimme että eväät on syöty. Lähinnä jallun loppuminen pakotti meidät pohtimaan olisiko todellakin palattava autolle. Päätös tunturin jättämisestä oli vaikea, mutta lyhyen kalastelusession jälkeen lähdimme tekemään matkaa edelleen mahdollisimman raikkaana jatkuneessa kelissä kohti reilun peninkulman päässä sijainnutta autoa. Kiirettä emme pitäneet, vaan lottosimme kaikissa vähänkään potentiaalisissa jorpakoissa. Erityisesti eräs pohjois-etelä-suuntainen syvä kanjonijärvi vaikutti lupaavalta. Söimme hätävaranuudelit ja lottosimme järven ympäri. Mutta ei, jälleen jäi rautu hampaankoloon. Olisiko tulos ollut toinen paremmalla kelillä?

Loppumatkasta nilkkani alkoi jälleen muistutella, etteivät siellä ole aivan kaikki leegot koloissaan. Todennäköisesti tämä johtui vain psykologisista syistä reissun loppumisen häämöttäessä. Samaan tapaan kuin lyhyenkin siirtymän lopulla väsymys aina iskee. Vastakkainen psykologinen tekijä oli muistikuva lampeen piilotetuista olusista.

Aivan viime metreillä ennen autoa löysimme vielä todella erikoisen luonnonmuodostuman jossa suurehko joki syöksyi pitkään kallioluolaan. Paikka suorastaan haisi kalalle, ja joitain pieniä rautuja erotimmekin piilottelevan vuoren uumenissa. Suut niillä pysyivät kuitenkin tiukasti kiinni. Viimeinen etappi autolle, rinkka selästä ja lammen kätkölle. Ja ah, lämmintä kaljaa! Lammessa säilötty kalja oli huomattavasti lämpimämpää kuin autossa ollut. Eihän tuo tietysti ole ihmekään jos ilma oli ollut viimeiset päivät alle viisi asteista ja lammen vesi yhä ehkä 15... Norjan autoilun alkometrilukemien mahdollista nollatoleranssia muistellen ajoimme lähimpään kylään perinteisille törkyhintaisille hampurilaisille. Lomaa oli vielä toista viikkoa jäljellä, ja osa siitä vietettiin ”tienvarsipaikoilla”, yllättävänkin hyvällä menestyksellä.

Kaksin heitetty reissu toimi loistavasti. Reissun aikana heräsi myös idea tehdä tunturireissu joskus yksin, vain omien ajatustensa kanssa. Pelottavaa mutta palkitsevaa. Luulisin.

 

Jallun muututtua vedeksi oli aika kävellä autolle