ELDORADOA ETSIMÄSSÄ

Viljami Kinnunen

Prologi

Erämaassa olemisen kiireettömän autuuden lisäksi tunturikalastuksessa on aina kiehtonut erityisesti uusien paikkojen etsiminen. Kaukaa tieverkostosta on aivan mahdollista löytää paikkoja, joissa kukaan ei ole kalastanut vuosiin – ehkä ei koskaan. Tällaisista paikoista taas on vielä mahdollista saada kaloja, joista muualla voi vain unelmoida. Näissä paikoissa saa myös olla omassa rauhassaan. Tällainen kalapaikka on tunturikalastajan Eldorado.

Tämä trilogia – josta ei koskaan pitänyt tulla trilogiaa – kertoo Eldoradon etsimisestä eräältä Pohjois-Norjan tunturialueelta kolmen erillisen reissun merkeissä. Ensimmäisen osan tapahtumat sijoittuvat jo kolmen vuoden päähän. Onkin valitettavaa että kirjoittajan muisti saattaa pettää erityisesti kriittisten yksityiskohtien, kuten paikannimien ja kalojen koon suhteen. Vaikka tahallistakin harhaanjohtamista voi esiintyä, voitaneen kuitenkin sanoa että tarina vähintään perustuu tositapahtumiin. Tästä todisteena toimikoot aina valehtelemattomat digikuvat. Vastuu on siirretty lukijalle.

 

OSA 1. Paskajärvi

Kuvat: Viljami Kinnunen, Kari Mäkelä ja Juho Haatanen

 

Reissusta muodostui 2/3 Kala&Kulaus -reissu sillä istuessamme mökissä lähellä tuota lapin Virtojen virtaa, kanssani karttoja silmäilivät Juho ja K&K:n puolivirallinen ulkojäsen Kari.

Talven suuret suunnitelmat ja Tsaibman gurujen Tromssan rautupaikkojen arvailu olivat menneet uusiin puihin Finnmarkin viehekalastuksen vapautuessa. Aktiivisesta nettitiedustelusta huolimatta lopullinen paikanvalinta ei ollut vielä selvillä saunan lauteilla istuessamme. Tilannetta ei auttanut että muutamaan suunnitellun paikan saavuttamista helpottaisi huomattavasti sivutie, mutta tiedot mahdollisten puomien olemassaolosta tai teiden kunnosta eivät oikein google earth:lla auenneet.

 

Tunturiin

Lopulta aiemmilla reissuilla haasteelliseksi, mutta niin kiehtovaksi osoittautunut raudunkalastus voitti taimenet. Pienen sivutienkin ollessa voittoarpa löysimme itsemme täynnä pieniä ja hieman suurempia järviä olevalta alueelta josta pitäisi löytyä myös todellisia suurrautuja.

Poromiesten perinnetiedon mukaan pari–kolmekiloisetkaan eivät ilmeisesti olisi harvinaisuuksia.

Ensisilmäys oli kuitenkin pettymys.

Ihmistoiminnan merkkejä näkyi maastossa aivan liikaa. Noh, tarkoituksemmehan oli mennä vähintään parikymmentä kilometriä lähtöpaikasta, joten emme vielä masentuneet. Vaellus alkoi hieman nihkeästi ja ensimmäinen siirtymä muodostuikin lyhyeksi, kun väsymys sekä lupaavan näköinen jokipätkä pakottivat jo leiriytymään. Rinkoissa oli myöhemmin arvioiden runsaasti ylimääräistä painoa esimerkiksi kahluuvarusteiden muodossa. Täysiä Jallupulloja ei lasketa tässä yhteydessä ylimääräiseksi.

Kalaa ei paikalta kuulunut. Joitain sinttejä näkyi, mutta lajinmäärityskin jäi tekemättä. Läheiseltä järveltä Juho kuitenkin koukutti reissun ensimmäisen taimenen, joten jallupullo päästiin korkkaamaan.

 

Siellä se Eldorado jossain on…


Ensimmäisen leiripaikan vehreyttä.


Juho ja reissun ensimmäinen.

 

Hatullinen Paskajärveä

Seuraava kohteemme oli järvi, joka oli huhujen mukaan todellinen kala-aitta ja suurrautujen pesä - Paskajärvi. Selkeästi hieman suurempi järvi alueella ja vielä melko syvänoloinen, joten isojenkin kalojen olemassaoloon oli kyllä helppo uskoa.

Mehän emme niitä kuitenkaan saaneet. Emmekä juuri pienempiäkään. Yrityksestä homma ei jäänyt kiinni, sillä kalastusintoa riitti. Taitoihin voi aina vedota, ja olivathan paikan kalastuksen metkut vielä pahasti hukassa.

Yöllä järvelle iski mahtavan aavemainen hernerokkasumu, jollaista en ole tainnut ennen kokea. Teltalla tavattuamme kaikki totesivat että eipä uskaltanut pahimman sumun aikana jalansijoiltaan liikkua. Luonto on mystinen. Positiivisena asiana Paskajärvestä täytyy sanoa, että täällä saimme reissun viimeiset havainnot muihin kalamiehiin järven toisella puolella mesonneen porukan merkeissä. Ilmeisesti saivat kaloja, tai sitten heillä oli enemmänkin viinaa mukanaan.

 

Paskajärven aavemainen sumu alkaa helpottaa.

 

Aarre sateenkaaren päässä

Matka jatkui. Tästä edespäin aloimme lotota siirtymillä. Toisin sanoen kaikki reitille osuneet vesistöt testattiin seitsemällä heitolla Lotto Betellä.

Eräs lampi suorastaan haisi raudulle kristallin kirkkaine vesineen ja syvine rantoineen. Kaloista ei kuitenkaan ollut merkkiäkään – Kunnes pois lähtiessä näimme harjanteelta muutaman tuikkirenkaan. Jäi kaivelemaan.

Siirtymällä alkoi sataa. Mitään puhumatta taivalsimme eteenpäin. Aavistuksen epäilin matkatoverieni mielialaa kun kalaa ei useampaan päivään ollut liikoja kuulunut. Oma luottoni kalantuloon oli kuitenkin yhä kova, ja eihän se muutenkaan tärkeintä näillä keikoilla ollut. Muilla taisi kuitenkin olla vähintään yhtä kova luotto, sillä kukaan ei ainakaan ääneen edes heittänyt paluuta autolle ja paikan vaihtoa.

Jos epäilykset kaihersivatkin, mielialat muuttuivat salamannopeasti kun saavuimme kartasta katsotulle kohteelle, kahden kapean järven kompleksiin. Suunnistus osui nappiin ja törmäsimme suoraan järvien väliselle ohuelle kannakselle, sateen samalla loppuessa. Sateenkaaren pää osoitti aarteen sijainnin, molemmat peilityynet järvet olivat niin täynnä tuikkeja kuin kuvitella saattaa. Ja niin paljon tuikkeja on aika vaikea kuvitella.

Ei aikaakaan kun pinturiini nappasikin kunnolla. Pohjasiimoja vietiin ja huusin kavereita apuun, mutta eiväthän he kuulleet kun olivat painuneet toiselle järvelle. Pitkän taistelun jälkeen oli pieni pettymys ja tyrmistys kun haavissa lepäsi ”vain” noin 40 cm kirkas taimen. Kovempi oli vääntö kuin Läsän bordellin 60 senttisellä. Samalla alkoi tuulla uudelleen, tuikit loppuivat ja kalastus muuttui haastavammaksi. Lyhyt osaa olla tunturikalastajan etsikkoaika. Yhden pienen raudun onnistuin vielä saamaan. Myös Juho ja Kari olivat saaneet taimenia, kohtuullisia rautuja sekä harjuksia. Kolmen lajin järvi siis. Jallua leirillä.

 

Tällä kertaa sateenkaaren päästä löytyi pieni aarre.


Sateenkaaren pään hopeinen torpedotaimen


 

Sopuleita oli paljon niin maalla kuin vesillä. Eräällä järvellä kaksi sopulia lähti uimasilleen järven eri rannoilta kohdaten keskellä järveä. Molemmat säikähtivät ja uivat lähtöpaikkaansa.

 

Kalajärvi

Kaikilla oli tunne että kovin paljon suurempia kaloja emme näistä järvistä löytäisi ja tavoitteemme oli päästä vielä kauemmaksi kaikesta ihmisistä muistuttavasta, joten jatkoimme matkaa jo seuraavana iltapäivänä.

Lottosimme jälleen siellä täällä saaden pienehköjä rautuja ja taimenia lähes kaikista järvistä. Suuremmista ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään. Ilma oli muuttunut varsin lämpöiseksi joten mikäpä oli jänkhällä samoillessa.

Erään sokkeloisen järven kapeassa lahdekkeessa kasvoi juotti tiheää pajukkoa. Juotti kasvoi myös erittäin vehreää, omituista sammalta, merkkinä jonkinlaisesta purosta. Vettä purossa ei paljoa juossut, mutta jotenkin paikka vaikutti kokeilemisen arvoiselta. Juho lottosi ja heti ensimmäinen heitto aiheutti rannalla liikettä reilun 50 cm taimenen merkeissä. Toisella heitolla nappasi komea 40 cm rautu. Kala oli itse asiassa kiinni joka heitolla ja paikka täynnä 35–45 cm rautua. Lahden suualueella pyörähteli myös joku todella suuri kala, jota taimeneksi veikkasimme. Kokosimme perhovehkeet, ja vaikka isomus jäikin saamatta, saimme kokea hetkiä miksi näille reissuille kalastuksellisesti lähdetään.

Pystytimme leirin lähistölle. Parhaita leiripaikkoja missä olen ollut ja viivyimmekin paikassa lopulta kolme yötä. Lahdenpohja oli todellinen rautujääkaappi, joka antoi rautuja joka kerta kun siinä vieraili. Aroille tunturirauduille sai kuitenkin olla tarkkana perhon kanssa. Pinkki foami-booby osoittautui jäljitelmäperhojen helmeksi. Löysimme tältä sokkeloiselta Kalajärveltä myös toisen lähes yhtä hyvän ”hotspotin”.

 

Oli haavistakin välillä hyötyä


Juho ja tumma Kalajärven kotilahden asukki.


Kari ja kotilahdesta haettu iltapala.


Juho väsyttelee rautua kotilahdella.


Sää muuttui kuumaksi, ajoittain jopa tuskallisen helteiseksi. Arvioimme lämpöä olleen päivällä noin 30 astetta, ja jälkikäteen selvisikin että Pohjois-Norja oli tuolloin koko Euroopan lämpimin paikka. Onneksi hyttysiä ei ollut tuhottomasti, niin että ulkonakin pystyi hieman nukkumaan. Tunturivedet muuttuivat hetkessä hyvin uimakelpoisiksi, ja olikin todella hienoa sukellella kristallinkirkkaissa vesissä.

Leirijärvemme oli loistava kalapaikka, mutta tunturikalastuksen ehdoton suola on uusien paikkojen etsiminen. Niin hyvää kalapaikkaa ei voi löytää ettei jossain tunturin takana, mahdollisimman vaikeapääsyisessä paikassa voisi olla vielä parempi.

Teimmekin suuntaansa reilun kymmenen kilometrin päiväretken ylempänä tunturissa sijaitseville järville niitä yhdistävää puroa seuraillen.

Joka toinen järvi tuntui pitävän sisällään pientä taimenta, ja joka toista asuttivat pienet raudut. Ylimmällä järvellä Juholla nappasi pinturiin kunnolla ja kela huusi pohjasiimoja myöten. Jos kala olisi tässä vaiheessa karannut, olisi se muistettu ikuisesti isona. Saaliina lopulta ”vain” poikkeuksellisen vahva perusrautu. Rautujen taisteluhalut tuntuivat vaihtelevan uskomattoman paljon, kun taas pienetkin taimenet olivat poikkeuksetta todellisia menijöitä.

Leiriin kävellessä horisontissa jäämeren yllä näkyi mustaakin mustempaa pilvimassaa enteillen helteiden päätöstä.

 

 

Hellettä joutuu joskus kärsimään tunturissakin. Kalakeitossa näyttäisi olevan tällä kertaa myös kalaa…


 

Myrsky

Seuraavana päivänä lähdimme siirtymään kohti viimeistä leiriä ennen reilun parinkymmenen kilometrin päässä odottavalle autolle paluuta.

Lototessamme matkalla erittäin pientä lamparetta, Karilla taipui vapa kunnolla. Toiminnasta päätellen siimanpäässä oli jotain vauraampaa. Juoksin paikalle ja samalla rautu olikin jo rannalla. Reissun suurimman kalan tarkat mitat ovat päässeet jo pahasti unohtumaan ja kala ehkä hieman kasvamaan, mutta sanotaan että se oli parikiloinen. Katsokaa kuvasta ja arvioikaa itse.

 

Totisennäköistä väsytystä…


…Eikä ihan syyttä!

 

Pian myös omaa lottolippaani tökättiin varovasti, oikeastaan vain lipan pyöriminen päättyi hetkeksi. Rannan tuntumassa näin kahden, vähintään yhtä ison raudun seuraavan - ottamatta kiinni. Innostuksen vallassa kokosimme myös perhovehkeet ja pommitimme lampea tuntitolkulla, turhaan. Samalla lähestyvä pilvirintama unohtui ja jouduimme juoksemaan ehtiäksemme aiotun telttapaikan maastoon kastumatta.

Emmekä ehtineet. Hetkessä alkoi armoton ukkosmyrsky. Ukkosmyrsky puuttomassa ja laakeassa tunturissa on aina vaikuttava ja pelottavakin kokemus. Tuntuu kuin olisi pilven sisällä, eikä suojapaikkaa ole. Salamoiden lyödessä suoraan päällä ja tuulen tuivertaessa saimme vaivoin kolmeen mieheen teltan pystyyn ensimmäiseen vastaan tulleeseen paikkaan. Loppuilta menikin teltassa korttia pelaten ja viimeiset jalluvarannot kuluttaen. Erinomaiseksi hankinnaksi jo useasti osoittautunut kymmenen vuotta vanha Fjällrävenin Akka piti myrskyn loitolla. Lienee ainoa akka jonka kalareissulle uskaltaa mukaan ottaa.

Sateen tauotessa hetkeksi kävin kuitenkin kokeilemassa läheisen joen luusuan. Heitin myräkässä lotolla kaksi heittoa ja sain kaksi 45–50 cm taimenta. Keli oli kuitenkin sikäli extremeä että lopetin tähän ja lähdin jatkamaan jallun hörppimistä.

Aamulla vettä tuli vaakatasossa ja lämpöä oli tuskin viittä astetta. Päätin kuitenkin käydä eilisen innostamana koittamassa luusuaa perholla. Heittäminen oli mahdotonta, mutta otollisen tuulen suunnan avulla perhon sai lentämään pitkällekin pitämällä vapaa pystyssä, syöttämällä siimaa kelalta ja lopulta laskemalla vavan kärjen alas vedenpintaan. Perhoina käytin kahta jäniksenkarvahässäkkää.

Sivutapsin käyttö osoittautui heti pahaksi virheeksi, sillä samalla kun perhot koskettivat vedenpintaa, molemmissa oli kiinni noin kiloinen taimen. Toinen taimenista hyppäsi sivutapsin poikki alkuunsa, mutta toisen onnistuin rantauttamaan. Luusua oli tuppautunut täyteen taimenia, jotka olivat paremman kokoisia kuin muualta saamamme.

Paikan potentiaali jäi hieman vaivaamaan mieltä kun heitimme viimeisen kerran rinkat selkään ja kävelimme suorilta viimeiset kymmenen kilometriä autolle. Aikaa marssiin meni vain himpun alle pari tuntia sillä alueen maasto on helpointa mitä lapista löytää saattaa ja kävely on mukavampaa kuin maantiellä. Hyytävän kylmä sää ei myöskään houkutellut pidempien taukojen pitoon.

Onnistunut reissu alkoi olla paketissa ja siirryimme huoltoon. Ajoimme yöpymään Rakastajan majatalolle. Saunottuamme tajusimme että on lauantai-ilta joten pitihän sitä lähteä vielä tarkistamaan legendaarisessa maineessa olevan paikan yöelämää. Norjalaiset nuoret tulivat tosiaan paikalle linja-autolla halvan viinan houkuttelemina, ja meno oli sen mukaista. Se on kuitenkin kokonaan toinen tarina.

 

Myrskytaimen

 

Luusua, joka oli kerääntynyt täyteen taimenia


Reissun lopulla helteestä ei enää tarvinnut valittaa