Diversiteettiä 2007

Seuraavassa joitakin huteria muistikuvia ja muisteloita Kala & Kulauksen ensimmäisen Diversiteettikilpailun tiimoilta. Katkelmat pyrkivät lähinnä kertaamaan millaisiin kalapaikkoihin ja kalastustapoihin eräs vanhentunut tursas joutui menneenä vuonna turvautumaan hamutessaan epätoivoisesti Kulauksen kalakisan voittoa.

Kuva?
Westermark, östermark och en flundra. (Kuva: Marko Paloniemi)

Pisteet 1-3. Diversiteettijahti käynnistyi osaltani jo tutuksi käyneillä Rautpohjan natisevilla ensijäillä hieman ennen joulua (siis erikoisen talven toisilla ensijäillä). Rautpohja on nykyään melkoisen kalaparatiisin maineessa täkyhaukien ja legendaaristen haamuahventen ansiosta. Niinpä tuonakin joulukuisena päivänä jääkantta natisutti karkean arvion mukaan liki puolet Kulauksen hullunrohkeista jäsenistä. Kalojakin saatiin, joten täysin epäyllätyksellisesti kolme ensimmäistä pistettä olivat ahven, särki ja hauki.

4-5. Moni diversiteettikilpailija tuntui etukäteen pitävän pasuria suhteellisen hankalana saaliina. Halosen Henry, Kuparin Ville ja minä hihittelimme itsevarmoina kun tammikuun alkupuolella lampsimme Korttajärven jäille täkykalastusreisulle. Aiemmalla kokeilulla marraskuussa Henkka oli paikallistanut maagisen pasuritasanteen jonka emme uskoneet nytkään tuottavan pettymystä. Näin ei myöskään käynyt. Haukien vaisu syönti likimain unohtui kun sormenmittaiset kiisket ja pasurit vinguttivat tapsisiimoja. Kaksi pistettä lisää, mainiota! Sana tästäkin eldoradosta levisi Kulauksessa kulovalkean tavoin. Vaikka pasurin saaminen Korttajärvestä ei ole mikään itsestäänselvyys, järjestettiin järvipahaselle lopulta jopa opastettuja pasurimatkoja. Aivan mahtavaa on tällainen innostus.

Kuva?
Lahna, pasuri ja leveitä hymyjä.

6-7. Tammikuun lopussa oli huhujen mukaan merelle jo saatu jäitä myös selkävesille. Paloniemen Markon kanssa lähdimme matkaamaan kohti Paraisia ja itselleni hyvinkin tutuksi käyneitä pilkkivesiä. Toiveissa oli luonnollisesti päästä korkkaamaan ahvenpakkoja ja pilkkimään muutamia mittakuhia varmoiksi luonnehdituilta paikoilta. Sanomattakin lienee selvää että erityisen tervetulleita olisivat myös kaikki mereiset pilkkivälinein tavoitettavat diversiteettikalat simpuista alkaen. Jälleen kerran eivät kalamatkan etukäteiskaavailut toteutuneet. Saatoimme vain kaiholla katsella liian ohuessa riitteessä olleille selkävesille. Kunnon kalapaikat jäätyivät riittävästi vasta muutamia päiviä myöhemmin. Tyytyminen B-luokan ottipaikkoihin ei tuonut helpotusta vaan ahvenen syönti oli kutakuinkin ennennäkemättömän kehnoa. Paloniemi sentään löysi kuoreparven erään pienen saaren jyrkästä penkasta. Röyhkeä kiilaaminen Markon viereen tuotti minullekin lopulta pari kuoretta tapsipilkillä yli kymmenen metrin syvyydestä. Reisun toinen piste plakkariin tuli kun vaaksan mittainen kuha armahti ja haksahti kuoreella höystettyyn kuhapystyyn pitkän puurtamisen päätteeksi.

Kuva?
Kurkkua syvältä.

8. Helmikuun lopussa päästiin taas meripilkille. Tällä kertaa Saaren Olli, Ville, Henkka ja minä matkattiin Kemiön suunnille ja majapaikkana toimi ns. Ollin mökki. Kolmena päivänä suihkimme eripuolilla Kemiön saarta kirpakoissa pakkaskeleissä. Kuhat ja ahvenet olivat päällimmäisinä mielessä, mutta jälleen bonuskalat kisaa varten toki enempi kuin tervetulleita. Toiveissa siinteli esimerkiksi karkurikirjolohien pyynti käyttämällä täkyongissa syötteinä Espanjasta tuotuja säilöttyjä syöttikatkoja! Menestys jäi kuitenkin yllättäen vaisuksi. Parasta antia meille tarjosi Kulauksen reisuilta tutun Meripesän mökkikylän edustat. Noilta paikoilta sain järeähköllä tapsipilkillä kymmenkunta härkäsimppua ja kohtuullisen säkin ottikoon meriahventa (silti tasari on ainoa oikea meripilkki). Tämän lisäksi kokemuksena mieleen näiltä päiviltä jäi paistetut kiiskifileet sekä spekulointi siitä, voidaanko Henkan saaman ahvenen suusta elävänä pullahtanut (musta?-) tokko hyväksyä mukaan kisaan.

9. Jäät eivät merellä loputtomiin kestä. Koska Parainen ja Kemiö olivat tuottaneet vesiperän kivinilkan suhteen, totesin pian olevan kiire käydä ainoassa paikassa mistä olen itse pikkutenavana noita herttaisia luikertajia onnistunut pilkkimään. Matkasimme varsin ulos Porvoon edustan saaristoon, jossa jäät kantoivat onneksemme vielä mukavasti. Ensimmäiset reiät väännettiin kallioluodon rakkolevän kirjomaan penkkaan. Vettä jääkannen alla oli kahdesta viiteen metriin erittäin jyrkästi syventyen. Itse erehdyin istahtamaan reiälle syvemmästä päästä. Sikäli erehdyin, että veljeni oli ennättänyt saada jo kolme kivinilkkaa parista metristä ennen kuin oman tapsini jatkeena olleeseen morriin tartuttiin. Tyytyväisyys hiipi puseroon, kun kivinilkkapiste pullahti jäälle. Kaiken kukkuraksi koko loppuvuonna kukaan Kulauksesta ei enää nilkkaa onnistunut saamaan. Tästäpä ensimmäinen ässälaji siis!

Kuva?
Päijänteen tavoiteltu isomusmadeko?!

10. Kympit paukkuivat ensimmäisen kerran ikioman Pohjois-Päijänteemme tutulla virtapaikalla. Kyseinen paikka on tunnettu siitä, että ajoittain pulleaa särkeä pukkaa jopa raivokkaasti. Juurikin täkysärkiä olimme Henkan kanssa hamstraamassa jälleen kerran johonkin hyvään tarkoitukseen. Hetken pilkittyämme eräs tärpeistä tuntui tavallistakin raskaammalta ja toiveet mahdollisesta lahnasta heräsivät. Mutta eikös mitä: Sepä olikin siika!

11. Lahnapiste löytyi maaliskuun loppupuolella vanhalta kotikylältä Mäntsälästä. Vieläpä Hunttijärveltä, missä minä pikkupoikana olen opetellut tähän kalastamisen karuakin karumpaan arkeen. Tunnettuun särkipoukamaan mäskätyssä reiässä tärppäsi kesken särkiputken hieman mukavammin ja oranssissa morrissa roikkui juuri kuuden tuuman reiästä mukavasti solahtava lahna. Hetken kuluttua kuin varmuudeksi viereinen Sahajärvi antoi vielä samanmoisen. Päivän yllätys oli lopulta kuitenkin odottamaton puhelu Jyväskylästä: madesesonki ei ehkä sittenkään olisi vielä peruuttamattomasti ohitse!

12. Minä ja made emme tule keskenään toimeen. Vesiperän vetäminen Kulauksen madekisoissa ei siten tullut suurena yllätyksenä. Olin jo mielessäni kehitellyt hätäsuunnitelmia madepisteen varalle: tuulastusta, koskipaikoissa puljailua ja muita erikoisratkaisuja. Niinpä olikin mukava kuulla että Olli, Henkka ja Ville olivat eräällä (monista..) kuhan täkypyyntireisulla saaneet outoja tärppejä Päijänteestä, noin kahdenkymmenen metrin syvyydestä. Tärppien aiheuttajat olivat paljastuneet lopulta Päitsin syvälle painuneiksi perusmatikoiksi, kun muutama yksilö oli saatu niin tasurilla kuin täkyvehkeilläkin. Oma suuntani oli sopivasti Jyväskylää kohti, joten annettujen koordinaattien perusteella pyrin löytämään ottipaikoille. Tunnin jos kaksikin jouduin reikää vääntämään, kunnes unelmani kävivät toteen. Kairaamisen ajaksi olin amatöörimäisesti piilottanut vavan pilkkipönttöön ja jättänyt isolla värikoukulla sekä ahvensuikaleella varustetun raskaan pystyn lepäämään pohjalle. Avannolle palatessani siima oli kiristynyt. Ilmiselvä kala tuntui päässä olevan! Tovi kamalaa kehimistä ja toden totta: 20 metristä putkahti pintaan nälkiintynyt pikkumatikka, jonka uimarakko pullotti pontevasti ulos nielusta. Pian paikalle saapui myös Kinnusen Viljami ihmettä todistamaan ja saimme vielä muutaman nälkiintyneen luirun täkyongillamme.

13-14. Huhtikuussa tuli kutsu kauden ensimmäisille avovesille tarkastamaan Houtskarin hauenkalastusmahdollisuuksia. Haukiveneeseen pakattiin nyt pitkästä aikaa myös haavi, luonnollisesti lasten tiheähavaksinen leluhaavi. Tästä eteenpäin ns. "diversiteettihaavi" kulki aina varmuudeksi mukanani, mikäli matka suuntautui Kortepohjan puomia kauemmas. Yhtäläisyydet Ylioppilas Larvantoon luonnollisesti havaittiin ja niistä usein ansaitusti muistutettiin. Kun ylpeys oli kertaalleen nielty, antoi leluhaavi lopulta mukavasti saalista. Ensimmäinen haavaistu piste oli kolmisenttinen kolmipiikki. Koska kerrankin kolmipiikeille olisi ollut kysyntää, niitä osui matalissa merenlahdissa lilluessa vastaan tietenkin paljon tavallista harvemmin. Seuraavana tukikohtasaaremme metkut tunteva kaveri vihjaisi, että majoituksen viereisessä venevajassa on tarjolla helppoakin helpompi salakkapiste. Tällä kertaa odotukset pisteen helppoudesta jopa ylittyivät, kun venevajan varjoissa tukiparrujen lomassa kaarteli pyörteenomainen kalamassa. Vastaavia kalatiheyksiä on totuttu näkemään lähinnä luontodokumenteissa tai viljelylaitoksilla. Haavintuikkasu parveen palkittiin nyt kuitenkin helposti kymmenillä pienillä salakoilla. Myös yhden varman "ässäpisteen" onnistuimme tällä matkalla tössimään. Ajelehtiessamme tyhjäkäynnillä kohti matalaa lahdenpohjukkaa havaitsi Henkka pinnan tuntumassa vastakkaiseen suuntaan uivan oudon kalan. Tilannenopeutta oli tietenkin aivan liikaa, joten haavia ei saatu ajoissa käsille. Auringon paisteessa ehdin hetken katsella reilut viisisenttistä ohuen ohutta ja käärmemäisesti uivaa pientä kalaa. Ilmeisesti otus oli jompikumpi tuulenkaloistamme tai korkeintaan nokkakalan poikanen. Kuitenkaan tuollaista ei ole vielä ennen ainakaan tuossa koossa meitä vastaan uinut.

Kuva?
Kiusallista sivusaalista Räfsöstä.

15. Viikko edellisestä koitti Kulauksen odotettu kevätretki Porkkalanniemen kupeelle Räfsön saarelle. Saaren Olli oli mainostanut tapahtumaa lähinnä siianonginnalla, mutta totuus oli lopulta jotain ihan muuta kun kalastusvälineinä käytettiin kuppeja, kanootteja ja potkuhaaveja! Vaikka siikoja saatiin välillä mukavastikin, niin lopulta aivan muut kalat varastivat shown. Raikkaat keväiset merituulet humalluttivat sisämaan sankarit ja erilaiset piikkikalat joutuivat varomaan pyrstöjään! Toivoton oli pienten tokonpoikien tehtävä väistellä diversiteettihulluuden valtoihin joutuneen Kala&Kulauksen haaveja. Miehet ja tulokset olivat kovia, joten lopulta Porkkalasta matkasi Jyväskylään läjäpäin pisteitä. Kaikkein tehokkaimmin saaren olosuhteet osasi hyödyntää Hiltusen Teppo, joka latoi Räfsön rantahietikoille rajut kuusi kisapistettä! Unohtaa ei sovi myöskään että Paloniemen Marko taisi jäädä hietatokollaan suomenennätyksestä peräti kolme milliä? Omaksi saaliikseni reisulta jäi ainoastaan yksi piste: kampela. Sekin tosin ilahdutti suunnattomasti. Jo ennalta arvasin tämän matkan olevan vuoden parhaan tilaisuuden kampelan rantauttamiseen, joten suhtauduin hankkeeseen sen vaatimalla vakavuudella. Tästä seurasi luonnollisesti orastavaa vavanpuristusta, kun ensimmäisinä päivinä lattakalat yhteistuumin välttelivät hollantilaisia matosiani. Lopulta herääminen viimeisenä aamuna ennen kukonlaulua toi helpotuksen, kun kaksi kampelaa erehtyi pohjaonkiin mukavan siikaparven jatkeena. Hieman harmittamaan jäi kun en hyödyntänyt melkoisen varmaa kymmenpiikkipaikkaa.

Kuva?
Pikku-Hiewathat.

16-17. Muiden muassa särmäneula ja silakka olivat bonuslajeina odotuksissa toukokuisella jigitysreisulla saaristoon. Pystytettyämme teltan lähes helteisessä alkukesän illassa lastasimme tuttuun tapaan veneen laitojaan myöten täyteen vapoja ja vieherasioita. Kesken touhuamisen keksin tarkastella rantaveden elämää. Kurkkaus Busterin laidan ylitse ja yllättäen noin vaaksan etäisyydellä minua tuijotti särmäneula. Siinäpä se merihevonen todellakin katsoi suoraan silmiini kelluen pystyasennossa katkenneiden kaislanpätkien joukossa. Yllättävä kohtaaminen sai aikaan pienoisen hätätilan veneessä. Onneksi särmäneula ei ole kaloista vikkelin, saati säikyin, ja sain elikon onnellisesti haavituksi. Tyytyväisyyttä puhkuen oli aika siirtyä muiden projektikalojen pariin. Tunnetusti silakka on litkalla pyydettävissä sen molempina kutusesonkeina. Kaikuluotaimen piirtämien kaarien perusteella arvelimme eräässä kapeikossa osuneemme kutuun valmistautuvien silakkaparvien päälle. Henkka sai silakkalitkansa ensimmäisenä valmiuteen ja jo heti ensimmäisellä pudotuksella koukussa räpisteli silakkapiste. Sama toistui pian itselläni, vaikkakin omassa litkassani roikkuva yksilö vastasi kooltaan ennemmin silliä kuin silakkaa. Tämän isomman silakan kohtalona oli siirtyä roikkumaan täkyongen jatkeeksi. Täky osoittautui vastustamattomaksi houkuttimeksi ja jo kohta vuorostaan silakkaa vietiin.

Kuva?
Kuolemaa halveksuva kurotus kohti syvyyksiä.

18. Vuoden ensimmäinen kunnollinen elämänpinna oli vuorossa paria päivää myöhemmin. Vimpa tähtäimessä lähdin nöyrin mielin eteläsuomalaiselle joelle, johon ainakin kirjallisuuden perusteella vimpa on touko-kesäkuussa muinoin kudulle noussut. Ottipaikoista ei todellakaan ollut etukäteen tietoa, eipä juuri varmaa ollut edes joen vimpakannan välttyminen sukupuutolta. Jonkinasteista virtapaikkaa lähdin hakemaan ja heti ensimmäinen kohde tuottikin iloisen yllätyksen. Rannassa touhusi kaksi innokasta onkimiestä itänaapurista. Kävellessäni näitä jututtamaan nappasi toinen välittömästi verrattain kookkaan särkikalan. Järkytyksekseni totesin kalan olevan vimpa. Ilmeisesti myös ilmeeni oli suhteellisen järkyttynyt, sillä onkimies rupesi utelemaan moisten kalojen nimeä ja laatua. Nönnönnöö-vuoden kalabiologin itseluottamuksella annoin pikaisen esitelmän aiheesta "vimpa" ja ryhdyin tärisevin käsin kasaamaan omia onkivälineitäni. Odotukset saaliista hipoivat jo pilvetöntä taivasta, kun venäläiset kaverukset nappasivat vesirajasta vimpoja pursuavat muovikassinsa lähtiessään ilmeisesti perkuu-urakalle(?) Näin jälkikäteen voin kertoa, että seuraavasta liki parituntisesta muodostui yksi tuskallisimmista tuokioista kalamiehen ylpeydelleni. Särkiä ja salakoita toki sain, mutta kutuvalmiit vimmat ainoastaan nauroivat minulle välistä pinnassa pyörähtäen. Koska äsken tarkastelemani venäläiset onkivehkeet eivät ainakaan herkkyydellä ja hienoudella olleet pilattuja, alkoi puseroon hiipiä synkkä epäilys epäonnistumisen ainoasta syypäästä. Lopulta tämäkin tuskailu sai helpottavan päätöksen, kun luonto armahti epätoivoisen ja vimpa viimein valitsi matoni.

Kuva?
Nenäkäs kala tämä vimpa.

19. Hietatokkoja onnistuin haavimaan eräällä kesäkuisella veneilyretkellä saaristoon. Aurinkoisen mutta tuulisen päivän diversiteettiapaja oli suojainen hiekkapohjainen laguuni. Parin sentin mittaisia tokkoja paikallisti lopulta helpostikin kun erittäin hitaasti kahlaili rantahietikoita. Tästä lahdesta luulin myös kymmenpiikin saavani, mutta toisin kävi. Vaikka parhaassa haavin kouhaisussa oli parikymmentäkin piikkikalaa, olivat ne kaikki lopulta kuitenkin aina kolmipiikkejä, joilla ilmeisesti oli parvessa jonkinlaiset soidinmenot meneillään. Tiheissä parvissa uivat turpeat kolmipiikit värisyttäen hinkkasivat itseään tynkäkaisloja vasten.

20-21. Kivisimppua lähdin metsästämään eteläiseltä Päijänteeltä eräästä satamasta. Rannat vaikuttivat aluksi liian jyrkiltä eikä pohjassa ollut juurikaan sopivan kokoista kiveä joiden alla simput ja kivennuoliaiset pääsevät lymyämään. Kuitenkin heti ensimmäinen lupaavan näköinen kivirykelmä tuotti tulosta. Varovasti rykelmän päällimmäistä kiveä kohottaessa paljastui alta kirjava kivisimppu. Onnekseni onnistuin nappaamaan tuon kalan kädelläni, sillä enempää simppuja saati kivennuoliaisia en enää kovasta yrityksestä huolimatta onnistunut saamaan. En edes läheisestä virtavedestä. Kyseisestä jokipahasesta tapasimme kuitenkin kivennuoliaisen sijasta kohtuullisen yllätyksen. Varjoisasta kohdasta nappasin muutaman sentin mittaisen kalanpoikasen, olettaen sen olevan jonkin särkikalan. Lähemmässä tarkastellussa tajusimme haavissa uiskentelevan kalan olevan pienen taimenen nollikaspoikasen!

22. Juhannuksen aikaan sai kalapaikkana kunnostautua kesämökkimme Mäntyharjun Tarhavedellä. Tiesin läheisessä kapeikossa olevan sydänkesällä varsin hyvät mahdollisuudet säyneen yhyttämiseen. Onkivälineillä ehdimme saada läjän mukavia ahvenia, ennen kuin ensimmäinen noin vaaksan mittainen säyne nousi veneeseen. Varmemmaksi vakuudeksi välittömästi tämän jälkeen helmiäisvalkoiseen toukkajigiin haksahti selvästi raavaampi upean värinen yksilö. Ennen savustamista tämä säyne punnittiin yli puolitoistakiloiseksi.

23-24. Töröjä olin muinoin nähnyt kesäisin tutulla Etelä-Suomalaisella joella rantavesissä pörräämässä. Kuitenkin vasta toinen töröreisu tälle töröjoelle tuotti töröjä saaliiksi asti. Tällöinkin onnistuminen seurasi vasta melkoisen rantapusikoissa ponnistelun ja lähes epätoivoiseksi kääntyneen yrityksen päätteeksi. Ilo oli suuri kun lopulta saatoin toimittaa kaverin akvaarioon lupailemani töröt rannasta löytämässäni Alkon vuosikertapullossa. Vielä samana iltana kävin onkimassa kotikylältäni tutusta lampareesta pienen ämpärillisen ruutanoita. Hyvinkin pienten ruutanoiden onginta sujui paljon muistikuvia helpommin. Asian selittänee aiempaa kevyempi onkikalusto: hengettömän pieni koho, 0,08 millin tapsi ja nro 18 koukku kärpästoukan puolikkaalla höystettynä.

Kuva?
Sponsorin tervehdys.

25-26. Tuplapisteet onnistuin saamaan myös heti päivä edellisestä. Suuntasimme kaverin kanssa pitkästä aikaa tutuille suurten särkien onkipaikoille savisamealle joelle. Ennätyskokoisten särkien lisäksi toivoin paikasta saavani myös turvan, joka on ollut juuri näiltä vesiltä suhteellisen tavallinen saalis. Saavuttuamme helteisessä säässä rantaan, puitteiltaan mitä upeimmalle onkipaikalle, havaitsimme välittömästi pinnan tuntumassa kaartelevan turvan. Tämä aiheutti alkuvalmisteluihini luonnollisesti turhaa hätiköintiä. Säätämisen jälkeen saimme välineet onkikuntoon, sopivan onkisyvyyden luodatuksi ja suoritettua reippaan mäskäyksen. Särkikalojen syönti alkoikin kiivaana, tyrehtyäkseen kuitenkin pian lähes täydellisesti. Hieman yllättäen päivän ensimmäinen uusi piste oli turvan sijasta sorva, minulle uusi mutta toki mieluusti vastaanotettu havainto näiltä vesiltä. Pian tämän jälkeen siimaa vingutti odotettu turpa. Koko päivänä emme odotuksista huolimatta onnistuneet turpia enää saamaan kaverin yhtä yksilöä enempää.

Kuva?
Aforismi: Turvan turpa - turpan turva?

27-28. "Vasta" syyskuussa pääsin viimein diversiteettikisan piikkipaikalle, paikalle josta onneksi ei tarvinnut enää luopua. Oli tullut aika kaivaa perhovermeet naftaliinista, kun edessä oli pikainen isku Hammonjoelle. Kotakorven Matti ystävällisesti lupautui lähtemään oppaakseni jahtaamaan puronieriää. Kalastusoppaani ei etukäteisspekulaatioissa tyytynyt ainoastaan antamaan nieriätakuuta, vaan uskoi jopa minun rantauttavan puronieriäpisteen kymmenessä minuutissa! Kova oli uhkaus, mutta vielä kovemmat olivat lopulta tulokset. Aikaa kului tuskin viittä minuuttia, kun nro 16 koukkuun sitomassani tummassa klimpissa roikkui lähes sormenmittainen puronieriä, komea elämänpinna itselleni. Alunpitäen kaavaillussa 10 minuutin aikalimitissä onnistuin saamaan kiilaksi vielä harjuspinnan. Pian olikin jälleen aika purkaa perhovapa odottamaan parempaa tulevaisuutta. Näiden kahden pisteen turvin ohitin kärjessä pitkään keikkuneen Antilan Jannen.

29-30. Syyskuu sujui jatkossakin kalaisissa merkeissä. Paloniemen Markon kanssa lähdimme haavit tanassa Jyväskylän lähiöihin mutuja etsimään. Voin kertoa että tälläkin erää oli usko aluksi koetuksella. Hankkiuduimme osaan kotikaupunkimme epämääräisimmistä paikoista yrittämällä peesata kilpailuun ilmoitettujen mutusaaliiden paikkatietoja. Lopulta onnistuimme yhdestä puropahasesta kuitenkin kouhimaan hengettömän kokoisia mudunpoikia. Mikäli lajinmäärityksessä tuolloin olisi ollut mitään epäselvyyttä, ovat kaikki kysymysmerkit viimeistään nyt haihtuneet. Marko nimittäin on hellinyt nuo kyseiset mudut akvaariossaan pian jo liki ennätysmittoihin. Samana kotiseutumatkailupäivänä oli myös loistava tilaisuus hyödyntää Markon paikallistuntemusta nahkiaispaikkojen suhteen. Niinpä pian pinkki aktiivisanko "puhui" ja sain nähtäväkseni ilmielävän nahkiaistoukan (sp.nönnönnöö). Hetken perästä onnistuin itsekin ruoppaamaan pari toukkaa ottipaikan pohjamudista. Myöhemmin keräsin näitä toukkia muiltakin paikoilta kahden nahkiaispisteen tulostamiseksi. Valitettavasti pitkälliset mikroskooppitarkastelutkaan eivät saaneet minua vakuuttuneeksi kahdesta eri lajista, joten ainoaksi merkinnäksi jäi: nahkiainen sp.

Kuva?
Nahkiaisia skoopin alla.

31. Piikkimonni on varmasti Suomen vesien eksoottisimpia ilmestyksiä. Ainakin omassa päässäni on jo useampia vuosia kihelmöinyt ajatus moisen elukan pyydystämisestä. Diversiteettikisan myötä syyskuussa tuokin toive viimein toteutui. Ongelmana piikkimonnin tavoittamisessa on ollut etenkin "varman" piikkimonnijärven löytäminen. Kulauksen syvistä riveistä löytyi lopulta vastaus tähänkin ongelmaan, kun jopa pari jäsentä ystävällisesti vihjaisi monnijärvien koordinaatteja. Pakattuani onkivermeet autoon olin valmiina katsastamaan tarvittaessa jopa molemmat noista pienistä lampareista. Onnekseni kuitenkin jo lähempi järvistä tuotti toivotun tuloksen. Pian vartin onginnan jälkeen kohoni sukelsi, kun kirjava nippu kärpästoukkia maistui pienelle partasuulle. Ilo oli rannassa ylimmillään elämänpinnan sätkytellessä käsissäni. Luonnollisesti hetki oli vuoden kalastuksellisia kohokohtia, kymmensenttisen kalan myötä… Koska piikkimonnille oli jo koti luvassa kaverin akvaariossa, tietty päätin yrittää sille myös kaltaistaan seuraa. Seuraava monni osoittautui kuitenkin selvästi suuremmaksi urakaksi. Kolmessa tunnissa ehdin kaatosateessa kiertää koko järven, saaden vain muutamia ruutanoita. Vasta lähtöä tehdessäni toinen monni nappasi täsmälleen samoilta jalansijoilta kuin ensimmäinenkin.

Kuva?
Ison monnin paluuta odotellessa...

32. Syyskuun aurinkoista päivää vietimme Jänhinjoella sähkökalastusten merkeissä. Peltojen keskellä kaarteleva savisamea virta ei ulkonäöllään saalistoiveita juuri herättänyt. Niinpä yllätys olikin iloinen, kun heti ensimmäisistä anodintuikkasuista alkaen jos jonkinlaista vedenelävää alkoi kääntyä ihmeteltäväksemme. Eritoten emme osanneet odottaa huimaa kivennuoliaistiheyttä tuollaisesta joesta. Koska kyseinen laji vielä listastani puuttui, koekalastusryhmän muut jäsenet Vesala & Määttänen likimain heittivät minut takaisin jokeen poistopyyntien välillä. Pieni painostus olikin hyvästä, sillä itse suhtauduin sokkona haavimiseen vähintään skeptisesti. Siirtyminen koealan ulkopuolelle kuitenkin palkittiin ruhtinaallisesti, koska pian onnistuin kouhimaan nollikkaan turvan ja heti perään tavoittelemani kivennuoliaisen. Tämä yksilö ei ollut aivan suomenennätyskokoa, pikemminkin alle viisisenttisenä pienin koskaan näkemäni yksilö.

33. Ankerias ei ole kovinkaan monelle arkipäiväinen saalislaji. En minäkään niitä tosiaan ole montaa saanut, mutta tuulastamalla sentään jokusia hutkinut eräällä erittäinkin hyvin tuntemallani järvellä. Niinpä en kuvitellut ankeriaspisteen olevan erityisen haastavan. Toisin kuitenkin kävi. Ankeriaan eteen jouduin tekemään ylivoimaisesti eniten töitä verrattuna muihin lajeihini. Loppukesällä useiden tuloksettomien ankeriasonkikokeiluiden jälkeen jouduin jälleen kerran hylkäämään vapavälineet ja kaivamaan esiin atraimen. Odottamattomasti myös tuulastuksesta muodostui ennennäkemättömän vaikeaa. Onnekkaasti(?) Paloniemi & Kotakorpi onnistuivat iskemään lierot jo heti ensimmäisillä yrityksillään, minulla ja Oksasen Sarilla puolestaan ankeriasjahti sujui huomattavasti nihkeämmissä merkeissä. Ankeriaita ei tahtonut osua valokeilaan sitten niin millään, ja mikäli osui, nekin harvat onnistuin karkuuttamaan. Vasta lokakuun lopulla viides rupeama aivan viimeisillä metreillään toi hartaasti kaivatun helpotuksen, kun Vesku huopaili minut kokolailla sokean ankeriasreppanan päälle. Ihmeellisesti iskuni sattui osumaan. Ja tuskinpa koskaan on noin hartaudella varmisteltu, ettei pieni ankerias pääse nostovaiheessa vääntäytymään atraimen piikeistä. Olo oli todella muikea kun aivan jääräpäiseksi puurtamiseksi kääntynyt taistelu oli vihdoin tuottanut työvoiton. Lämpimät kiitokset kaikille veneessä kylmettyneille soutajille!

Kuva?
Mistä nätimmin? (Kuva: Sami Vesala)

34. Vielä marraskuussa lähdin vuosien tauon jälkeen Vantaanjoen Nukarinkoskelle. Sieltä muinoin olen myöhäissyksyllä onnistunut kirjolohia perholla pyytämään. Vesitilanteen tarkastuksen jälkeen rohkenin lunastamaan lupalapun. Vettä joessa liikkui varsin paljon, mutta onnekseni aivan siedettävän väristä. Ensilumen hiljalleen sataessa jokivarressa oli erittäinkin tunnelmallista heitellä. Iltapäivän saaliina oli kaksi kalaa toisen koskikalastusmestarin (H. Halonen) mainostamasta loppusyksyn ottisuvannosta: ambulanssivaappuun napannut ikävästi valuva kollitaimen ja onnelliseksi lopuksi kamalan jigin imaissut kirjolohi. Tuo pienenpuoleinen kirjo jäikin sitten viimeiseksi niitiksi tämänvuotiselle diversiteettikisalle.

Mitäpä sitten jäi saamatta? Luonnollisesti paljonkin, sillä jonkinlaisena tavoitteena ollut 35 lajia olisi ollut vasta reilu puolet meillä vakituisesti elävistä kalalajeista (Lehtonen&Nyberg 2006). Mainitun kymmenpiikin ohella ehdottomasti kirvelevimmät saamattajääneet lajit olivat toutain ja suutari. Maan tunnetuimmille toutainvesille ajelimme satoja kilometrejä, ainoastaan pinnassa temmeltävien toutainten pilkattavaksi. Kiusalliseksi huipennukseksi ainoa rantauttamani toutain yritti Siuronkoskessa selkäevällään tainnuttaa Lotto-lippani, takertuakseen koukkuun epäonnisesti "hieman" suun ulkopuolelta. Näin ollen tätä pistettä ei kisaan voinut ilmoittaa. Aktiivisuutari puolestaan on jo vuosia kangastellut haaveissani yhtenä kaikkein toivotuimmista onkisaaliista. Ikäväkseni samoja suutarihaaveita joudun hellimään vielä ainakin yhden synkän ja pimeän talven.. Näin siitäkin huolimatta että menneenä suvena useampia iltoja vietin suutarijärvien rantamilla. Laiskuuttani kunnon panostus ongintaan jäi suorittamatta ja sitä myöten lajipinna uupumaan.

Kuva?
Nolla pistettä. (Kuva: Sami Vesala)

Kaiken kaikkiaan kisan järjestäminen oli mielestäni hatunnostonarvoinen väläys Torniaisen Jyrkiltä. Hauskaa on riittänyt monelle kalapäivälle. On vain toivottava kilpailuinnostuksen säilyvän Kala&Kulauksen keskuudessa myös jatkossa. Ehkäpä vielä joskus hamassa tulevaisuudessa kilpailijat jättävät haavit ja atraimet rannalle ja pyytävät kaikki kilpailukalansa varsinaisin aktiivivälinein…? Kunnon onkiharjoitukset eivät nimittäin olisi pahitteeksi, jotta Kulaus mahdollisimman pian saisi lähetettyä iskukykyisen joukkueen kalamaratonille. Loputtomasti haastetta riittäisi varmasti myös omien ennätysyksilöiden hamuamisessa aidossa specimen-hengessä.

Ainakin itselleni kävi kilpailun myötä selvääkin selvemmäksi, miten paljon opittavaa keskivertokalabiologilla on näiden meidän harvojen kalalajiemme elintavoista ja pyynnistä. Luonnollisesti "särkien" perässä juokseminen ei välttämättä aiheuta oman lempilajin ennätysyksilön tuottaman kaltaista onnentunnetta. Seurauksena voi kuitenkin olla aivan uudenlaisia ja odottamattomia elämyksiä tämän meidän surullisenkuuluisan elämäntapamme parissa. Joten hyvät tytöt ja pojat:

Diversiteettiä kalastukseen myös 2008!

Kuva?
Tällainen tuli Haminasta. Mutta kuka tässä lepäilee?


- Höpinä ja kuvat Ari Westermark -