Sorva, hauki

Ennen Kulauksen kalamaratonia kävimme emännän kanssa kokeilemassa vanhat kalapaikat sekä etsimässä uusia. Hämeenlahti antoi tutut särkikalansa, mutta samalla myös yhden mitä minulla ei vielä ollut. Kirkkaanpunaisista evistään tutun sorvan yhytin pitkän ongen ansiosta kaislikon reunasta. Hämeenlahdella ui todella hyvänkokoista sorvaa ja tarkoitus oli ilmoittaa melkein puolen kilon sorva Kulauksen suurimman kalan kisaan. Hämeenlahden endeeminen korppikotkakanta eli feissareitakin sinnikkäimmät varikset olivat kuitenkin toista mieltä ja popsivat maahan jättämäni kalan parempiin suihin.

Jyväsjärven kuhapaikkoja kolutessa mahdollisuus haukivaaraan oli todellinen. Painostava ja salaperäinen tyhjyys imaisee mustan aukon lailla kitaansa liian lähelle eksyneet varomattomat jigit. Haukipisteen vielä puuttuessa lisäsin pätkän peruketta jigin eteen ja aloin pommittaa mahdollisia uusia kuhapaikkoja. Eipä paikoilta kuhaa tullut, mutta kiloinen haukipiste kuitenkin, joka hieman balsamoi kuhattoman reissun kirveleviä haavoja.

 

Kuvan hauki ei liity tapaukseen

Kuha

Kulauksen kalamaratonia ja tietenkin puuttuvaa kuhapistettä ajatellen Jyväskylästä piti kuitenkin vielä löytää hyvä kuhapaikka. Ainoa mahdollisuus tässä vaiheessa oli enää kääntyä ammattilaisen puoleen. Kulauksen virallinen herkkupepu ja mr. jälkiruokapöytä J. Valkonen raotti hieman sielunsa syövereitä, eikä aikaakaan, kun mopo oli jo matkalla uudelle ja ehdottomasti kokeilemisen arvoiselle apajalle. Emäntä taisi lämpimikseen syöttää ensin pari jigiä hauille, jonka jälkeen tunsin vavassani pienen, mutta terävän nykäyksen. Myöhästyneestä vastaiskusta huolimatta sain kalan kuitenkin tartutettua. Tärpin jälkeen ei jäänyt epäselväksi, että jigiin oli tarttunut Suomen ehdottomasti flegmaattisin eväkäs. Vatsaevät jo pystyssä luovuttamisen merkiksi kelasin rantaan puolimetrisen kuhan, tuon kalamaailman Andy McCoyn.

 

 

Omnomnomnomnomnomnom

Rantanuoliainen

Kesäkuun puolessa välissä tuli kutsu Kotkaan sukuloimishommiin. Ensimmäiseksi tuli (tottakai) mieleen, että miten voin samalla hyödyntää reissua kartuttaakseni lajilistaani. Otin kohteeksi rantanuoliaisen, koska pitkällisen pohjatyön perusteella sain selville, että isovanhempieni lähellä olevalta rannalta ko. harvinaisuuksia on havaittu. Pakkasin otsalampun ja lirkin kauluspaidan viereen matkalaukkuun ja suunta bussilla kohti synnyinkaupunkia. Päivän velvollisuuksien jälkeen odotin jo pienellä jännityksellä illan koitosta, mutta pakko myöntää, että toiveet eivät olleet kovin korkealla. Eikä pelkästään sen takia, että rantanuoliainen on todella harvinainen vaan rantanuoliaista on tavattu lähinnä hieman syvemmistä vesistä mihin saappailla pääsee. Tosin se pitää muistaa, että eipä rantanuoliaista ole paljon etsittykään. Rantanuoliainen tulee alkukesästä kutemaan aivan rantamatalaan, joten haistoin, että tässä olisi mahdollisuuteni. Hieman oli sellainen startrek-fiilis, että mennään sinne minne kukaan ei ole aikaisemmin mennyt.

Löysin nopeasti kohteena olevan matalan rannan ja pohjan tyyppi oli juuri kuin rantanuoliaskalastajan oppikirjasta eli pehmeän hiekan päällä lillui ohut kerros harsomaista liejua. Puolen tunnin kahlailun jälkeen alkoi jo hieman usko olemaan koetuksella, koska en nähnyt kerta kaikkiaan mitään kaloja rantavedessä. Yhtäkkiä näin jonkin vilahtavan liejun seassa. Menin lähemmäs ja näin kivennuolisen näköisen, mutta käärmemäisemmän kalan pyrkivän syvemmällä liejun ja hiekan sekaan. Koukkua yritin sille kovasti tarjota, mutta kala keskittyi lähinnä pakenemaan valokeilaa ja viimein se hävisi yön pimeyteen. Ensikohtaaminen rantanuoliaisen kanssa aiheutti hieman kaksijakoiset tunteet. Toisaalta harmitti vietävästi, että en ollut kalaa pystynyt koukuttamaan ja olisinkin saanut sen varmasti haavilla helposti jos minulla sellainen olisi ollut mukana. Kohtaaminen antoi kuitenkin toivoa siitä, että rantanuoliaisia alueella kuitenkin on, enkä voinut uskoa kohtaamani yksilön olleen ainoa.

Jatkoin toiveikkaana kahlailua ja jo vartin päästä huomasin liejun päällä ilmiselvän rantanuoliaisen, joka pelottomana katsoi minua suoraan silmiin. Kala ei tehnyt pienintäkään liikettä kaivautuakseen liejuun vaan päin vastoin! Kala ui minua kohti! Onneksi en kerinnyt ajattelemaan mitään vaan laskin lirkin veteen kalan ulottuville ja koukku katosikin saman tien kalan suuhun. Tämän jälkeen aika pysähtyi hetkeksi ja kerkesin sadasosasekunnin ajan miettimään, että mitä sen jälkeen jos rantanuoliainen oikeasti tarttuu koukkuun? Miksei minulla ole sitä perhanan haavia mukana! Yritänkö viedä sen rantaan ainoastaan siimasta roikottaen vai yritänkö ottaa kalan heti käteen sen noustessa vedestä? Kummassakin tavassa oli riskinsä ja jälkeen päin ajateltuna saatoin valita noiden taktiikoiden välimuodon, mutta tarkkaa mielikuvaa tapahtuneesta ei enää ole. Adrenaliiniryöppy  oli kuitenkin valtava, kun sain kiikutettua kalan turvallisesti maalle. Kalasta sain otettua muutaman huonon kuvan ja paljon helvetin huonoja kuvia, koska käsien tärinä vaikutti huomattavasti kuvien onnistumiseen. Elokuussa kävimme emännän kanssa uudestaan samassa paikassa, mutta vastaan tuli kaikkia muita kaloja paitsi rantanuoliaisia.

 

Rantanuolinen ilmielävänä

Säyne

Olin kuunnellut emännän juttuja heidän Suomenniemen mökillään esiintyvästä runsaasta säynepopulaatiosta ja varsinkin kaiken elämän hävittävistä jättimäisistä hirmusäykyistä. Anopin mökkeilykutsuun oli tietenkin helppo vastata myöntävästi tai saattoi asia niinkin mennä, että ilmoitimme saapuvamme viettämään mökkiviikonloppua heidän kanssaan. Nököttelimme mato-ongella lauantai-iltana laiturin päässä useamman tunnin, mutta tuloksena oli vain sorvia, särkiä ja salakoita. Jotainhan siinä piti keksiä ja rupesin viskomaan pientä lippaa laiturin edustalle. Vieheen tippuessa veteen ja lipan alkaessa pyöriä siihen iski jokin kookas kala. Tärppi muistutti ahvenen ja hauen venkoilun välimuotoa, vapaa tempoivat erittäin voimakkaat, mutta melkein tärisyttävät vedot. Niinhän sitä sitten kävi, että onnetar tarjosi karkeasti kilon verran säynettä savustuspönttöön ja kauan kaivatun pisteen lajilistaan.

 

Kauhea säyneen mörkö

Ankerias, mustatäplätokko, törö

Viime vuoden ankeriasreissusta viisastuneena lähdimme Kulauksen voimin pyytämään soiroja elokuun sijasta jo heinäkuussa. Sisäpiirin naisemme eli kulauksen rahastonhoitaja Rötös-Rossi hoiti Hämeenlinnan päässä voitelurahat kouraan paikallisille virkamiehille ja silloinen reissuvastaava Ville Petteri varasi Aulangon leirintäalueelta kulauksen jäsenten arvoiset viiden tähden luksusmökit. Kirstulansalmen ankeriaspaikoille oli Aulangon mökeiltä vain runsas kilometrin kävelymatka, joten kellään ei ollut pelkoa joutumisesta kuskin pestiin. Grillimakkaran seuraksi joku jopa rohkaistui ottamaan mukaan yhden ykkösoluen.

Olin varustautunut kahdella virvelillä joihin oli viritetty pohjaonget ja lisäksi kiilasin ihan piruuttani rantakivikkoon vielä 7 m onkivavan. Onkivapaan en tosin vaivautunut laittamaan tärppikelloa kiinni, koska tuskin ankerias nyt ihan rannasta nappaisi. Yhteensä melkein kymmenen pohjaonkea lensi veteen, jonka jälkeen alkoi jännittävä odotus. Lepakot aiheuttivat kalamiehissä ylimääräisiä sydämentykytyksiä lennellessään päin virvelien siimoja ja aiheuttaen näin turhaa ottikellojen kilinää. Sivusaalista rupesi paukkumaan varsin nopeasti ja muutama pieni kuha kävikin rannassa irrotettavana. Keskeltä salmen virtaa tärppäsi viimein itsellekin kala! Kelasin painavalta tuntuvaa kalaa rivakasti rantaan, mutta valitettavasti juuri ennen nostoa kala pääsi irti. Ehdin nähdä leveän ja kiiltävän kyljen ja jos pitäisi rahaa laittaa likoon lajista, niin sanoisin sen ollaan lahna. Lahnoja tosin harvemmin tulee kalanpalalla, mutta menköön.

Kello löi jo kaksi yöllä ja väsymys alkoi vallata onkijoita. Ankeriaista ei ollut näkynyt merkkiäkään, joten todennäköisyys viime vuoden MP-reissun toistumiseen oli suuri. Hetken asiaa manattuani emäntä huikkasi pimeydestä, että nyt tuo mato-onki pomppii rantatörmällä edestakaisin. Juoksin nostamaan onkea vedestä, mutta hämmästyksekseni siima oli kuin juntattu veden alle ja kalan nosta ei niin vain onnistunutkaan. Koukussa rimpuili iso ankerias ja pelkäsin sen katkaisevan siimani, koska en ollut jaksanut vaihtaa siihen ankeriaalle soveltuvaa 0,40 monofiiliä. Sain kuitenkin silkkaa voimaa käyttäen ankeriaan nostettua rannalle ja vaaka näytti 1,2 kg Vanajaveteläistä. Ankerias ongen päässä oli ehdottomasti yksi vahvemmista kaloista mitä olin koskaan saanut. Sitä vetoa ei voi kerta kaikkiaan tajuta, mikäli asiaa ei ole itse kokenut. Jälkeen päin tuli mieleen, että onneksi olin kiilannut ongen isolla kivenmurikalla kiinni rantaan tai se olisi ollut sen vavan menoa.

Olimme tulleet ankeriaan takia jo Hämeenlinnaan saakka, joten päätettiin emännän kanssa, että samaan konkurssiin voidaan ajaa myös Helsinkiin saakka. Kalamaratonissa oli jäänyt saamatta muutama helppo henkilökohtainen lajipiste, joiden tavoittamisessa ei pitäisi kovin kauan mennä. Suuntasimme ensin mustatäplätokkojen pääpaikalle eli Ruoholahden kanavalle ajatuksissa hyvinkin nopea lajipiste. Mato aivan pohjan tuntumaan ja odotusta. Ei mitään. Miten tämä on edes mahdollista? Mustatäplätokkoja pitäisi olla kanava pullollaan! Tunnin kalastuksen ja muutaman särjen ja ahvenen jälkeen siirryimme kanavan toiselle puolelle. Emäntä päätti samalla vaihtaa ongen pilkkiin ja ehti muutaman sekunnin pitää syöttiä pohjassa, kunnes ensimmäinen mustatäplätokko oli hinattu asvalttiviidakon puolelle. Oman tokkoni sain heti emännän jälkeen samasta kohtaa tavallisella onkivavalla. Hieman jäi mietityttämään, että miten ihmeessä noinkin kapeassa kanavassa mustatäplätokkoja olisi vain kanavan toisella puolella? Kerkesimme kuitenkin kalastaa tunnin tyhjää kanavan kaupungin puoleisella rannalla ja heti kun vaihdoimme puolta, niin saimme tavoittelemamme lajin ongittua ylös. Todella outoa.

Töröpaikka meillä olikin kalamaratonista tiedossa ja olimme saaneet myös hyvät neuvot itse ongintatekniikkaan. Laskeuduimme joen varteen ja löysimme sopivan virtapaikan, johon oli muodostunut pieniä pyörteitä ja akanvirtoja. Laskin kohon pyörimään aivan rantamatalassa olevaan akanvirtaan ja pian kohossa näkyikin heikkoja tärpin merkkejä. Tartutus ei aivan onnistunut ensimmäisellä kerralla vaan harmillisesti kala tippui ilmasta takaisin veteen. Näin kuitenkin tippuneen kalan sen verran hyvin, että mikään "tavallisen" näköinen särkikala se ei ollut. Ensimmäisen tapahtuman jälkeen sainkin seuraavaa maanitella hieman pidempään, mutta sitkeän yrityksen jälkeen Vantaanjoen törö antautui lopulta suurelle metsästäjälle. Törö on varmasti yksi sympaattisimman näköisistä kalalajeista kauniine värityksineen ja pienine viiksineen. Teki oikein mieli ottaa sitä poskesta kiinni ja lässyttää kuin koiranpennulle tai vauvalle. Jätin kuitenkin väliin, koska lähettyvillä oli muitakin ihmisiä kuin me. Törön saaminen oli muutenkin merkittävä hetki, koska se sattui olemaan lajilistani kala nro 40!

Emännän töröjahti ei oikein ottanut onnistuakseen ja ilmassa oli havaittavissa niin sanotusti myrskyn merkkejä. Samaan autoon saattaa olla vaikeahko mahtua jos vain toinen meistä (puolin ja toisin) saa kohdekalan pyydettyä, joten törön olisi parempi napata myös emännän onkeen. Onneksi ei ollut kiire mihinkään ja töröni tuskin oli joen ainoa lajiaan. Kehotin kultimuruani kokeilemaan paikasta, jossa itseäni onnisti ja sitkeän madonlilluttelun jälkeen riemunkiljahdus pyyhkikin uhkaavat pettymyksen pilvet pois horisontista. Huokasin helpotuksesta sillä 5 tunnin kotimatkasta olisi muuten tullut vielä huomattavasti pidempi.

 

Vanajaveden ankerias ihailtavana


 

Mustatäplätokko ja herkkä ensitapaaminen

 

Törön kanssa vaan on niin muikeeta!

Piikkimonni

Kala & kulauksella oli mahdollisuus viettää viikonloppu SKES:in tukikohdassa Honkaluodolla (kiitos tästä Juha Saloselle), josta käsin kävimme hakemassa kulauksen jäsenille eri kalalajeja ympäri pääkaupunkiseutua. Reissun ässänä pitää ehdottomasti mainita emännän aavistuksen kovalla munkkipossulla haavitsema kilohaili. Laji oli fongattuna ensimmäinen laatuaan mitä omaan tietoisuuteeni oli kantautunut. Itselleni ei tällä reissulla kertynyt yhtään lajipistettä, mutta tunnetusti vaikea neljänkympin ylitys vaati seuraavaksi jonkin helpon kalalajin, jotta pisteputki taas aukeaisi.       Paluumatkalla pysähdyimme Suomen kuuluisimmalle piikkimonnipaikalle eli Rutikan lammelle Hausjärvelle, joten helppoutta ei seuraavan kalalajin kalastamisesta puuttunut. Järven koillispäästä löytyi sopivia onkipaikkoja, joissa rantapenkereen puut eivät heti sotkeutuneet onkijoiden siimoihin. Ranta oli yllättävän syvä, mutta saatuaan syötin pohjaan, niin koko joukko sai varsin nopeasti piikkimonnit mieheen ja naiseen. Itse kala ei varsinaisesti nouse kauneimpien kalojen joukkoon, mutta jos jokin muu eliö torakan lisäksi selviää ydinsodasta, niin se on juuri piikkimonni.

 

Rutikan helmi

Turpa

Elokuun alussa sain mahdollisuuden kokeilla elämäni ensimmäistä kertaa kalojen kuninkaan eli lohen kalastusta. Harmillisesti kovat helteet osuivat juuri ajankohtaan, jolloin porukkamme oli varannut kosken käyttöönsä Kymijoelta. Kuten odottaa saattaa, niin hikoilevien lohien syönti oli nollissa. Pimeyden laskeuduttua ja muiden suunnatessa makkaranpaistoon, niin otin otsalamppuni esille ja lähdin tutkailemaan mitä kaloja rannasta löytyisi. Aivan heittolaiturin alapuolella huomasin hyvin töpäkän särkikalan. Muutaman hudin jälkeen onnistuin ujuttamaan valtavan lohihaavin kalan alle ja nostamaan sen laiturille. Esille piti ottaa jälleen särkikalojen tunnistusopas ja kylkiviivansuomuja sekä ruotoja perusteella olin saanut koukattua Kymijoesta turvan! Lajipiste se on turpakin vaikka lohta ei nyt tällä kertaa tullutkaan.

Emännältä tuo turpapiste vielä puuttui ja itsekin halusin mieluummin koukuttaa kuin haavita ko. kalan. Lähdimme Kotkaan juhlistamaan meripäiviä sekä sukuloimaan, joten samalla reissulla ajattelin ottaa revanssin turvasta ja tällä kertaa mato-ongen kanssa. Facebookin fongaus-ryhmästä saimme vinkin, että turpia voisi tulla Sapokan venesatamasta, aivan Tulikukko-nimisen ravintolan takaa. Kalaa kyseisestä kohdasta tulikin solkenaan, mutta ei aivan sitä lajia mitä olimme hakemassa. Emäntä seurasi vaistoaan ja siirtyi hieman syrjäisempään paikkaan onkimaan. Itse jäin sitkeästi yrittämään hyvästä kalapaikasta noudattaen mentaliteettiä, että pakko tuolla seassa on jollain todennäköisyydellä joku turpakin olla. Montaa minuuttia ei ehtinyt kulua, kun emäntä jo hymyssä suin käveli takaisin viereeni turpa kädessään. Olin tietenkin iloinen mussukkani turvasta ja ajattelin, että sepäs kävi äkkiä, nyt menenkin nopeasti vetämään itselleni turvan samasta kohtaa.

Kului tunteja ja matopurkin pohja alkoi uhkaavasti jo häämöttämään. Töröepisodi oli vielä hyvin muistissa ja sainkin nyt itse kokea kirvelevää tuskaa siitä miltä tuntui, kun toisen kalaonni on aivan toiselta planeetalta. Eihän se voinut olla koko paikan ainoa turpa! Vähintään 40:n muun särkikalan (kuin turvan) jälkeen aloin tuntea lievää painostusta muiden mukanaolijoiden osalta, että pitäisiköhän tästä jo lähteä kotiin. Tiesin että nyt on tämän vuoden viimeinen mahdollisuus koukuttaa turpa, koska sen kalan takia en enää etelänreissua tee. Matopurkissa oli jäljellä viimeisestä madosta enää kolmasosa, jonka pujotin mieli myrtyneenä koukkuun. Kuinka ollakaan kohoni hävisi salamana veden alle. Ehdin ajatella, että kala ei ole varmastikaan mikään salakka tai lahnanlappu. Totuus on näköjään joskus tarua ihmeellisempää ja nostaessani kalan laiturille huomasin tyrmistyksekseni vihdoin koukuttanut tuon kiusanhengen.

 

Lohenkalastuksen sivusaaliina tuli turpa

 

Onkiturpa

Viisipiikki

Teimme emännän kanssa lomamatkan Hankoon ja ylläripylläri olimme suunnitelleet matkan varrelle muutamaa lajikalastuskohdetta. Hankoon päin ajellessa koukkasimme Lohjan kalanviljelylaitoksen kautta, joten kohteena oli tietenkin viisipiikki. Kalanviljelylaitoksen henkilökunnalta saimme ohjeistuksen parhaaseen piikkipaikkaan ja hetken tutkailujen jälkeen pienen pienet kalat alkoivat ilmestyä kasvillisuuden seasta. Emäntä haavitsi oman viisipiikkinsä nopeasta, mutta itse halusin koukuttaa oman kalani. Koukkukokona lirkissä oli tietenkin nro 32, mutta viisipiikin suhteen tilanne oli sama kuin liejutokolla eli koukku oli liian iso viisipiikin pieneen suuhun.

Ainoa vaihtoehto olisi siis etsiä mahdollisimman suuria yksilöitä lukuisten pienten kalojen joukosta. Syöntiä ei voi tosin moittia sillä piikit kävivät uteliaina maistelemassa tarjottua matoa. Viimein viisipiikkipopulaation yksi harvoista jättiläisistä ampaisi syöttiin kiinni ennen kuin lukuisat pienemmät lajitoverit ehtivät kokonaan ympäröidä koukkuni. Lukemattomien irtoamisien jälkeen kala pysyi jopa koukussa niin pitkään, että sain sen suljettua turvaan kämmenelle.

Tuulinen ja sateinen sää teki tyhjäksi loppuloman fongailut. Kerkesimme hetken kokeilla Hangossa myös kampelan onkimista, mutta kova ukkonen ja tuuli ajoivat meidät hyvin nopeasti pois meren ääreltä.

 

Viisi, ei kun kuus piikkiä!

Toutain

Toutainta kävimme emännän kanssa ensimmäisen kerran kokeilemassa Tampereen Herralankoskesta, mutta sieltä emme saaneet torstista havaintoakaan. Bongasin vanhan opiskelukaverini a.k.a. Möykyn facebook-päivityksistä, että toutainjahtiin kannattaakin lähteä Pirkanmaan sijaan Kymijoelle. Muutamat torstin kellistämiseen kohdistetut hyvät neuvot plakkarissa suuntasimme taas Kotkaan ja tarkemmin Anjalankoskelle. Paikalle päästyämme emme olleet uskoa silmiämme. Kymmenet toutaimet loiskivat vettä ympäriinsä jahdaten pintavedessä uivia pikkukaloja. Täällä ei ollut ainakaan kaloista puutetta! Torstit eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita uistimistamme vaan keskittyivät vain takomaan veden pintaa pyrstöillään. Yritimme rannan tuntumassa saada niitä iskemään johonkin vieheeseen ja yksi kala kehtasi jopa roiskaista saalistuksensa lomassa pyrstöllään vesiroiskeet emännän päälle.

Päätin kokeilla alavirrasta ja emäntä suuntasi ylävirtaan padon juurelle. Näin läheisessä niemennokassa useamman loiskauksen ja rupesin pommittamaan paikkaa eri uistimilla. Vihdoin jokin tarttui taimenlusikkaan ja juhlin jo mielessäni ansaittua toutainpistettä. Pettymys oli kuitenkin karvas, kun vedestä nousikin noin kilon painoinen hauki. Pettymyksen jälkeen tulikin hetken manattua, että miksi juuri minä! Pian soi kuitenkin puhelin ja emännän hätääntynyt ääni käski välittömästä tulemaan takaisin lähtöpaikalle. Aavistelin jo itsekseni, että vihdoin taisi toutain puraista oikein kunnolla. Löysinkin hyvin kiihdyksissä olevan, mutta sangen aurinkoisen näköisen naisihmisen lähes makaamassa valtavan torstin päällä. Kala oli uskomattomat komea (2-3 kg) ja taistelukin oli sisältänyt kertoman mukaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Pönökuvan jälkeen torsti pääsi jatkamaan pärskimistään ja oli meikäläisen vuoro vallata ottipaikka itselleni. Sain heti muutaman toutaintärpin, mutta pahuksen kalat eivät jääneet kiinni. Takavarikoin kaiken lisäksi emännältä vielä lipankin mihin hirmutorsti oli iskenyt, mutta sekään ei tuottanut tulosta. Muistissa oli vielä paha nöyryytys turvanonginnassa ja mielessä kävikin, että ei tämä voi taas toistua. Vajaa tunti emännän kalan jälkeen kuitenkin lykästi vihdoin! Jo instituutioksi noussut Ranskan lahja maailmalle eli punainen calico cat otti jo toisen päänahan Anjalankosken torsteilta saman päivän aikana. Meikäläisen saalistaman toutaimen koosta ei jää jälkipolville paljon kerrottavaa, joten antaa kuvien puhua puolestaan.

 

Liisan torsti...

 

....meikäläisen torsti

Seipi

Vuoden lähetessä loppuaan oli aika suunnitella viimeiset fongausreissut. Saldoni oli tällä hetkellä 44 lajia ja kauniiden tasalukujen ystävänä halusin ehdottomasti saada vielä yhden lajin. Saimme kutsun Itä-Suomea hallitsevalta kalastusjaostolta eli Pohjatärpiltä ja hörpyltä liittyä heidän seuraansa hyiseen taimenjahtiin. Lämpötila roikkui jo nollan molemmin puolin, mutta suunnitelmissa oli kuitenkin kopasta muutamat seipipurot Joensuusta ennen Pielisen taimenpaikkoja. Kesäisten raporttien perusteella hyvin seipiä antaneet ojat olivat kuitenkin jo tyhjentyneet kalasta. Luovutimmekin hyvin nopeasta, koska kalat olivat selvästi siirtyneet syvempiin vesiin.

Aurinko ja lähes tuuletin keli hyväilivät rautaisten ammattilaisten taimenpyyntiä, mutta ainoat kalahavainnot olivat haukien aiheuttamia. Ensikertalaisena saldoksi jäi yksi hauen kitaan menetetty uistin, mutta se oli edukas hinta upeista maisemista. Siirryimme pimeän tullen takaisin tukikohtaan, jossa pienen hengähdystauon jälkeen kaivoimme isäntien ihmetykseksi otsalamput ja lirkit esiin. Pakkohan täällä idän eksotiikassakin oli lirkintää kokeilla ja eipä sitä tiedä vaikka yhyttäisi kirjoeväsimpun. Mökki sijaitsi täydellisellä lirkkipaikalla, jossa matala ja kivikkoinen ranta mutkitteli silmänkantamattomiin. Näkösyvyydestä ei voinut edes puhua samassa lauseessa verrattuna Keski-Suomen kotikaljalla täytettyihin vesistöihin.

Emäntä huikkasi nähneensä kohtalaisen kokoisen särkikalan, mutta otus oli paennut nopeasti syvempiin vesiin. Tehokkuuden parantamiseksi lähdimme haravoimaan rantaa eri suuntiin. Parin kiisken ja ahvenen jälkeen myös meikäläiselle tuli vastaan n. 15 cm pituinen täysin väritön särkikala. Olin kohdistanut katseeni haravoimaan pohjaa, joten en huomannut kalaa kuin vasta aivan viime tingassa. Jostain syystä se ei kuitenkaan lähtenyt karkuun vaan päästi minut noin metrin päähän. Kala oli lirkkiongen koukkuun aivan liian iso, joten hivutin taskustani lyhyen matkaongen. Laskin koukun kalan kuonon eteen, mutta se ei reagoinut syöttiin mitenkään. Muutaman houkutusvedon jälkeen kala ikään kuin "heräsi" ja nappasi kärpäsentoukan suuhunsa. Tässä vaiheessa olin jo hyvin varma, että kala on seipi, koska en ollut aikaisemmin nähnyt noin väritöntä ja jotenkin lohikalamaisen ylvästä särkikalaa.

Kala ei kuitenkaan ottanut tarttuakseen, sillä olin varautunut seipien olevan huomattavasti pienempiä ja kiinnittänyt onkeenikin liian pienen koukun. Koukunvaihtoon ei kuitenkaan ollut haluja, koska lajipiste nro 45 nökötti edelleen edessäni. Kolmannella tärpillä kala vihdoin tarttui kunnolla koukkuun ja sain nostettua sen turvallisesti rantakivikkoon. Hengitys oli alkanut juuri höyrytä ja ihailin kaunista kalaa hetken. Tämän jälkeen huusinkin emännälle, että seipi tuli ja meikäläisen tämän vuoden tavoite on vihdoin saavutettu! Emännän seipionni ei kuitenkaan ollut aivan niin kokonaisvaltaista kuin itselläni. Kaloja kyllä löytyi, mutta useimmat lähtivät nopeasti valokeilaa karkuun.

Kymmenes kala toden sanoo ja löysimme vihdoin asteen verran rohkeamman yksilön, joka ei livahtanut heti ulottumattomiin. Tältä kalalta heltisi sen verran sympatiaa, että se nappasi emännän onkeen kohtalokkain seurauksin. Olimme todellakin ansainneet mökissä odottavan lämpimän keiton sekä viileät keitot. Huomasimme rantavedessä myös oudon näköisen kalan, jonka pyrstö oli vesihomeen peitossa. Mentyämme lähemmäs tunnistimme kalan pieneksi taimenenpoikaseksi! Taimen kävikin muutaman kerran sille tarjottuun syöttiin, mutta hävisi lopulta yön pimeyteen. Kalakeiton ja saunan jälkeen päätin fileoida seipit ja tehdä niistä kokeellisen seipigraavin. Ohuet seipifileet graavautuivatkin muutamassa tunnissa ja maistuivat keiton lomassa taivaalliselta.

 

Seipi ennen..

 

ja seipi jälkeen

Valkoevätörö

Vuoden lajitavoite oli saavutettu ja tulos oli sellainen, että sen kanssa kehtaisi jo mennä Kulauksen vuoden päättäjäisiin. Yksi kalalaji oli kuitenkin jäänyt hieman kismittämään ja se oli uusi tulokaslajimme eli herttainen valkoevätörö. Tutkivan journalismin keinoin olimme saaneet selville, että valkoevätörtsejä oli saatu Soskuan sulun kohdalta Saimaan kanavasta. Olimme käyneetkin paikan päällä jo kerran niitä kokeilemassa, mutta silloin törtsit eivät pilkkejämme huolineet. Aikaisemmalla reissulle otimme mukaan myös kolmannen diversiteettikisailijan eli Tommin, joka ruotsin jääkiekkomaajoukkueen perinteikkäällä hengellä veti putkeen KAKSI (2) valkoevätöröä aivan nenämme edestä. Olimme emännän kanssa sillä reissulla kummatkin jääneet ilman kohdekalaa, joten ei ollut ihme, että VET oli jäänyt kiveksi kenkään ja vielä aivan kantapään alle.

Vahingosta viisastuneena emme tällä kertaa ottaneet emännän kanssa kolmansia pyöriä mukaan Saimaan kanavalle. Kostoksi kopioimme vielä Tommilta pyyntivälinevalikoimaamme töröt narauttaneen patenttiratkaisun eli valkoevätörölitkan. Marraskuun alussa olimme siis valmiit ajamaan väärin pysäköityjen venäläiskatumaastureiden keskittymän eli Lappeenrannan ohi Saimaan kanavalle. Tämä fongausreissu saisi sitten ehdottomasti olla viimeinen tänä vuonna.

Tiesimme myös kiiskien riemastuvan törölitkoistamme sillä kalastustaktiikkana oli pompottaa litkaa kanavan pohjalla. Kiiskiendurance alkoikin runsaana, eikä ensimmäisen 20 kiisken rajaa ollut vaikea tavoittaa. Satunnaiset ahvenet pitivät kuitenkin jännitystä yllä, sillä valkoevätörön raivokas tärppi erosi huomattavasti kiiskien nyppimisestä, mutta muistutti paljon ahvenen tärppiä. Tunnin litkattelun jälkeen pilkkivavassa tuntui terävä nykäisy ja valkoevätörö mielessä aloin nostamaan litkaa laiturille. Mutta mitä ihmettä, koukussa ei killunutkaan ahven vaan valkoevätörö! Voi sitä riemun ja huudon määrää! Kiikutin kallisarvoisen kalan nopeasti saaviin, koska tarkoituksena oli viedä harvinaisuus yliopistomme akvaarioon. Jackpottini seurauksena emännälle tuli hienoiset suorituspaineet ja päätimmekin pitää tässä välissä luovan evästauon. Emäntä näyttikin kyntensä pian lounaan jälkeen ja litkasi rautaisella varmuudella myös itselleen kallisarvoisen ja kauan odotetun valkoevätörön. Siirsimme törtsit viralliseen valkoevätörönkuljetusastiaan ja kuljetimme ne Jyväskylän yliopiston akvaarioon Ylistölle, jossa niitä voi halutessaan käydä ihailemassa.

 

Uli Uli Uli! Valkoevätörö!

Summa summarun

Diversiteettivuosi 2014 oli erinomainen ja paikoin hyvinkin onnekas. Ensi vuodelle jäi kuitenkin vielä monta kalalajia, joiden päänahkaa lähdemme varmasti metsästämään. Täytyy myöntää, että onhan sitä tosin muutamia silmienpyörittelyjä tullut sukulaispiirissä vastaan lajikalastuksen osalta, mutta voisihan sitä pahempiakin harrastuksia olla.

55 kalalajia on sellainen raja, mihin saattaisi realistisesti päästä. Ei välttämättä vuoden sisällä, mutta ainakin elämänpisteinä. 60 lajia taitaa olla jo semimahdoton haamuraja, mutta ainahan on hyvä, että on jotain mitä voi tavoitella. Lopuksi tein vähän koontia ensi vuoden puuttuvista elämänpisteistä.

 

Helpohkot (lähinnä matkustamisen vaiva ja ripaus tuuria)

Kampela

Nieriä

Kirjoeväsimppu

Pikkutuulenkala

Särmäneula

 

Mahdolliset (Kaikkia on saatu, mutta kalastustapa saattaa vaatia omat niksinsä)

Isosimppu

Turska

Karppi

Lohi

Sulkava

 

Vaikeat (Yksittäisiä havaintoja)

Elaska

Isotuulenkala

Kilohaili

Miekkasärki

Nokkakala

Piikkisimppu

Sampi

Seitsenruototokko

 

- Tarmo Muuri

tarmo.i.muuri(at)student.jyu.fi


P.S. Listassa olevien kalalajien mahdollisia pyyntipaikkoja saa ilmiantaa allekirjoittaneelle. Mikäli lajikalastus kiinnostaa, niin helpoiten mukaan pääsee liittymällä fongaus-ryhmään facebookissa.

 

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Fongausyhteisö

Suomalaisen kalastusmatkailun edistämiseuran