Tässä tekstissä kuvataan vuoden 2014 aikana kalastamani kalalajit sekä tarinoidaan niihin liittyvistä reissuista.

Kala & Kulauksen kalastusvuosi 2013 purkitettiin jälleen pikkujouluisissa tunnelmissa. Perinteisellä A-talon saunalla nautimme keittoja ja pidimme asiankuuluvat palkintoseremoniat. Lahjakorttien ja pokaalien jaon tiimellyksessä mieleen pälkähti ajatus, että olisihan sitä itsekin mukava saada joskus jotain palkintoja (jos ei lasketa pilkkikilpailujen arvontapulloja). Tavoitetta hieman mutkisti se, että oletettavasti palkinnot tai kisoissa menestyminen vaatii jonkinlaista kalastuksellista taitoa. Onneksi huomasin, että kulauksen repertuaariin kuuluu myös ns. diversiteettikisa, jossa ei välttämättä tarvitse osata kalastaa pätkääkään. Nopea ja onnekas haavimiskäsi saattaa riittää myös pitkälle. Pointtihan kisassa on saalistaa vuoden aikana mahdollisimman monta kalalajia aktiivivälinein, joihin myös haavi lasketaan. Kisan edetessä ja kalalajien kertyessä koko lajikalastus lähti kuitenkin käsistä ja reissupäiviä kertyi aavistuksen enemmän kuin oli alun perin tarkoitus.

Ahven

Itsenäisyyspäivän kättelyjen ja saksalaisen tuontioluen pehmentämänä saimme emännän kanssa idean lähteä rapelipäivänä Jyväsjärvelle tasuroimaan jättikuhia. Jäätähän ei vielä tuolloin joulukuussa ollut (ja tuskin kuhiakaan), mutta onneksi Jyväskylän kaupunki on rakentanut perinteikkäälle urheilukalastusseurallemme kolme pitkää pilkkilaituria satamaan. Voissa tirisevä ahvenkala mielessä kairasin laiturilta käsin sentin paksuiseen jäähän reiän ja livautin pienen tasurin pyyntiin. Noin minuutti tämän jälkeen emäntä parkaisi, että nyt on tosi mörkö kiinni. Kaupungin keskeisimmällä ulkoilupaikalla, kun oltiin, niin ihmisen ja pedon taistelu kiinnosti myös huomattavasti normaaleja kansalaisia. Runsas joukko paikallisia saikin todistaa, kuinka emäntä nosti pienenpienellä tasurilla komian 1,6 kg hauen. Ruokakalan ollessa jo plakkarissa ja perheen toimeentulo turvattu, niin microtasuroin vuoden ensimmäisen kisakalani eli n. 10 cm pituisen ahvenen. Tästä se maine ja kunnia urkenee.


Liisan laituripilkkihauki

Liisan laituripilkkihauki

Kirjolohi

Nyt ollaan jännän äärellä. Nimittäin Vaajakosken Liekkilammella ja elämäni ensimmäistä kertaa menossa kirjolohipilkille. Mentoriksi reissuun lupautui Vaajakosken Peter Lahti ja Kulauksen nykyinen PJ Ville Petteri. Kirjopossuparvien ahnaat leuat etsivät jo kuumeisesti rehupellettejä jään alla, mutta päivän lounaaksi oli kuitenkin varattu pellettien sijaan pientä ja värikästä lätkää eli Kuusamon Räsästä. Kalat olivatkin otillaan ja Liekkilammen jokainen kirbeli kävi räsästä jossain vaiheessa kokeilemassa, mutta harmillisesti kalat eivät jääneet koukkuun kiinni. Pimeyden ja epätoivon alkaessa ahdistaa oppaamme Ville Petteri päättikin, että nyt leikkiminen saa loppua ja otetaan ns. ”siika pois”. Tahnapallo kolmihaarakoukkuun ja ootto-onki veteen. 10 min odottelua ja 1,8 kiloa Vaajakosken punalihaista pönökuvaan. Eipä se "kalastus" paljon helpommaksi voi enää muuttua.


Kirbeli

Liekkilammen kirbelsson

Kiiski

Pääkaupunkimme kutsu kävi ylivoimaiseksi, koska Hesen (toim. huom. vaan juntit/maalaiset sanoo nykyään Hesa tai Stadi) yliopistossa oli tarjolla kalojen iänmäärityskurssi, jota jostain käsittämättömästä syystä ei Jyväskylässä ole tarjolla kuin itseopiskelukurssina. Eipä siinä muu auttanut kuin pakata pilkit ja virvelit mukaan ja lähteä toiseen kaupunkiin kahdeksi viikoksi opiskelemaan. Taka-ajatus koko reissussa oli tietysti kartuttaa kalalajimäärää merellisillä lajeilla, mutta taidettiin me se kurssikin läpäistä.

Suurin osa kalastusvälineistä osoittautui turhiksi (tottakai!), koska samana päivänä, kun tulimme Heseen, niin reilut 20 asteen pakkaset jäädyttivät lammet ja poukamat. Sinne meni suunnitelma onkia Viikissä sijaitsevasta lammesta 3 kalalajia.  Odottelimme muutaman päivän jäiden vahvistumista ja kävimme sillä aikaa hakemassa taisteluhenkeä Linnamäen SeaLifesta. Tiesimme, että Helsingin yliopiston vesistötieteen opiskelijoilla on SeaLifeen vapaa pääsy ja tätä hyväksikäyttäen luikahdimme myös ilmaiseksi sisään näyttämällä Jyväskylän yliopiston kansliasta tulostettua opiskelijatodistusta.

Jäiden vahvistumisen jälkeen pääsimme myös vihdoin kalaan. Hyväveli- ja sisarverkoston kautta saimme liisattua ilmaiseksi paikallisen kairan Vanhankaupunginkosken Meri-infosta. Passi mukaan ja netistä syvyyskäyrät sekä ottipaikat muistiin. Kaikki vehkeet olivat nyt valmiina, joten rajoina olivat ainoastaan valtioiden rajat Itämerellä. Olisikohan tuossa hyvä rasvakalan pesä? Entä kuinka monta teistiä tulee ennen elaskaa? Erottaako pilkkusillin varmasti normaalista sillistä? Kumpi saa ensin vaskikalan ja seitsenruototokon? Minttupullo vetoa ja jäälle. 3 tuntia kovaa kairaamista 25 asteen pakkasessa ja saldoksi kummallekin yksi uusi laji, kiiski.



Kiiskestä ei löytynyt kuvaa, niin laitoin kuvan kissasta.

Kirjoitusasut on kuitenkin lähellä toisiaan.

Silakka, härkäsimppu, kolmipiikki, kuore, mustatokko ja kivinilkka

Olimme emännän kanssa juuri ennen Helsingin-reissua liittyneet FB:n fongaussivustolle, jossa kaltaisillemme lajikalastajille oli tarjolla tiivis vertaistukiryhmä. Vastoinkäymisten sijasta Hesen-excursiomme ensimmäinen myötäinen tuulahdus toi ulottuvillemme ihkaensimmäisen virallisen ja järjestetyn fongausreissun! Tarjolla oli lajikalastusreissu Turun saaristoon ja ensisijaisena kohteena härkäsimppu, mutta reissulla oli myös hyvä mahdollisuus koukuttaa muitakin lajeja. Laitoimme Facebookin kautta viestiä lajikalastuksen grand old manille ja fongauksen Tahko Pihkalalle eli Salosen Juhalle, joka lupasi noukkia meidät mukaan reissulle.

Kuinkas muutenkaan, niin reissu oli täyttä timanttia. Kuten kaikki nykyään tiettävät, niin timantit ovat suuren filosofin mukaan ikuisia ja niin taisi jäädä myös fongauskin ikuiseksi riesaksi. Holiday Club Airiston ja Airiston Matkailukeskus Oy:n edustalla sijaitsevalta uloimman laiturin päästä nappasin koko setin eli yhteensä viisi otsikon kalalajia. Vettä laiturin alla on lähemmäs 20 m, joten haarukkavapa tai kevyt virveli ovat ainoat järkevät kalastusvälinevaihtoehdot. Tapsipilkkiin pieni morri ja yhdistelmä pohjaan. Ensimmäisenä syvyyksistä nousi jättimäinen silakka, juuri sellainen mihin on kertynyt varmasti kaikista eniten dioksiinia. Sanomattakin oli selvää, että se paistettiin myöhemmin pannulla ja syötiin hyvällä halulla. Pohjasta nappasi myös itse pääpaha, ihastuttavan ilmeikäs härkäsimppu sekä köyhän miehen mateenpoikanen eli kivinilkka. Näköetäisyydellä laiturin kupeessa päivysti useita ahnaita kolmipiikkiparvia. Turhautuneena siiman kehimiseen syvyyksistä ronkin itselleni nopeasti pisteen myös kolmipiikistä. Jossain vaiheessa sain siimani sotkuun, eikä puolalla oleva siima enää riittänyt kuin väliveteen. Otin sen kuitenkin merkkinä korkeimmilta kalastustahoilta ja hetken päästä haarukoinkin laiturille kuoreen eli ehdottomasta oikealta nimeltään norssin (nii ko se pruukataa tuntee meil Poris). Kuudennen lajin ja varsinaisen jokerin eli mustatokon mormyskoin pienen puron suulta makkaranpaistopaikan edustalta. Emäntä toimii myös kuvissa kalojensa kanssa mannekiinina, koska hattu on niin upea.



Kivinilkka

 


Silakka

 

Härkäsimppu

Särki ja vimpa

Etelä-Suomessa kun ollaan, niin pitäähän se käydä harrastamassa vähän sukulointia ja näyttämässä samalla emännälle tiluksia. Suuntasimme siis kohti Kotkaa ja Mussaloa, josta isoisäni oli jo raportoinut paikallisten työttömien ja eläkeläisten miehittäneen aamusta iltaan tunnettua ”ahvenreimaria”.  Tarkoitus ei ollut Kotkassa siis varsinaisesti metsästää lajeja vaan pilkkiä vaarille ahvenfileitä kiitokseksi majoituksesta ja ruuasta.

Kirpakasta pakkaskelistä huolimatta näimme tuvan ikkunasta, kuinka aamuhämärässä auto toisensa jälkeen parkkeerasi vastarannalle. Tunnelma alkaisi siis pian tiivistymään merimerkkien lähettyvillä. Aamupuuro naamaan ja nopeasti kaikki vaatteet päälle mitä suinkin löytyi. Muutaman sadan metrin pikamatka potkukelkalla ottipaikalle ja hyvä jos tasuri ehti pohjaan ennen tärppiä. Saalispussien ollessa täynnä 150-300 g ahventa ja syönnin heiketessä iltaa kohden vaihdoin tasurin tapsipilkkiin. Muutaman pienemmän ahvenen jälkeen kärpäsen toukkia nuoleskeli hyvin varovasti pieni särki, pahaksi onnekseen tosin ei tarpeeksi varovasti. Heti perään tapsipilkkiin napsahti toinen hieman isompi ja pirteämpi särki. Nopean vilkaisun jälkeen särki ei kuitenkaan ollut enää särki. Kalan kuono muutti sen pieneksi siiaksi! Hetken siikaa äimisteltyäni tajusin, että rasvaevän puuttuminen taitaa kuitenkin muuttaa siian takaisin särkikalaksi, mutta särki se ei kuitenkaan ole.

Kovalla tendenssillä kymppisäkki ahvenia fileiksi, jonka jälkeen sain itse arvovieraan käsittelyyn. Nyt oli aika kaivaa emännän tekemä särkikalojen tunnistusopas esiin ja laskea kylkiviivan suomuja sekä eväruotoja. Lyhyen tuumailun jälkeen kala osoittautui kiistattomasti elämäni ensimmäiseksi vimpaksi (vai vimmaksi)! Ahventen lisäksi Kotkan-reissu antoi siis plussan lisäksi myös superbonusta. Mitä tästä opimme, hyvällä kalastajalla voi olla tuuria ja keskinkertaisella helvetin hyvää tuuria. Eipä ollut Kotkan reissu turha lajikalastuksen osalta ja tästä olikin hyvä lähteä takaisin Keski-Suomeen.



Vimpahan se siinä!

Made

Legendaa lötköjen ottihaluista oli jo kiertänyt kaupungilla muutamia päiviä, kunnes eräänä iltana kiusaus kävi ylivoimaiseksi. Joensuusta oli sattumoisin saapunut delegaatio kollegoja Pohjatärpin ja Hörpyn riveistä, joten lyöttäydyimme emännän kanssa heidän seuraansa. Päätimme kopaista heti vuoden alkuun varmat madepaikat eli sytytimme otsalamppumme Urtin rannassa. Avannoista päätellen emme olleet ensimmäisiä kalastajia kyseisen lahden pohjukassa. Löysinkin nopeasti oivallisen ottireiän, josta nousi useampi alle puolen kilon suiru. Niin kuin asiaan kuuluu, niin isoimman tärpin aiheuttaja pääsi jatkamaan kutupuuhia. Koko porukka taisi saada vähintään mateet mieheen ja vuoden ensimmäisen madekeiton tulille.



Pieni mateenlirtti

Kivisimppu

Kävi ilmi, että emme olleetkaan Keski-Suomen ainoita fongareita vaan asiaan oli ehtinyt ensin vihkiytyä Lievestuoreen Harri. Hän lupasikin tutustuttaa meidät lirkinnän eli yökalastuksen saloihin. Löysin vanhan virvelinkärjen johon viritin koon 22 koukun ja painon, niin pyyntiväline olikin valmis. Suuret taloudelliset panokset eivät siis ainakaan lirkkiongen tekoa estä. Jäät olivat rannoilta lähteneet ja otsalampun akut ladattu täyteen. Ampaisimme Harrin kompaktilla fongaus-Suzukilla Vaajakosken salaiselle kivisimppupaikalla, missä oli ehdoton kalatakuu. Aluksi kivisimppujen löytäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä, koska eihän niitä kerta kaikkiaan erottanut pohjasta! Silmät alkoivat kuitenkin vähitellen harjaantua ja kaloja rupesikin yhtäkkiä ilmestymään ennen niin tyhjälle kivipohjalle. Kivisimppua ei varsinaisesti tarvinnut houkutella iskemään, vaan ahmatti singahti syöttiini heti sen tultua sopivalle etäisyydelle. Siinä kivisimppu killuikin siiman päässä eli taas yksi elämäpiste napsahti tilille. Summa summarum, totesin lirkinnän yllättävän jännittäväksi ja viihdyttäväksi kalastusmuodoksi.

 


Kivisimppu (kuva Harri Pylväläinen)

Salakka, kymmenpiikki, hietatokko, siika

Huhtikuun loppupuolella  ennen kesälomia edessä häämötti kalareissujen ehdoton ykkönen, grande finale eli Kulauksen legendaarinen siikareissu. Nämä ovat juuri niitä reissuja, joita muistellaan vielä kymmenien vuosien päästä eli ehdotonta kulauseliittiä. Vuodenajan osuessa kohdalleen, niin kalaakin on tarjolla yllin kyllin myös niille si(i)astajille, jotka vihkiytyvät lajiin ensimmäistä kertaa. Vuoden 2013 siikareissu ja yli 150 siian kokonaissaalis kummitteli jo mielessä. Tuliko taas ostettua grillimakkarat, hernekeitto ja maksalaatikko turhaan? Miten me jaksetaan taas syödä kaikki kalat?  Kuinka monta sitruunaa pitää ostaa 20 hengen siikacevitseen? Jäät lähtivät hivenen aikaisemmin kuin viime vuonna, joten varasimme residenssit Norrgårdin mökkikylästä Biskopsön saarelta jo huhtikuun puoliväliin. Mökit ovat kurjia ja saunat uskomattoman kurjia, mutta paikka sopii mainiosti opiskelijabudjetille. Varsinkin sähkösauna oli hyvin ruotsalaismallinen eli siellä persaus jäätyi ja hiukset kärventyivät samaan aikaan.

Edessä olisi neljä rankkaa, mutta viihdyttävää kalastuksentäyteistä päivää. Siikaonginta luokitellaan siis todelliseksi urheilukalastukseksi eli lyhykäisyydessään heitetään ootto-onki veteen ja annetaan vavan kärjessä olevan siikakellon tehdä itse työ eli ilmoittaa kilkatuksellaan siian tärpistä. Odotteluajan kalastaja voikin keskittyä nauttimaan hyvästä seurasta ja kauniista saaristosta. Kulauksen jäsenet saivatkin siikoja sieltä täältä, mutta aivan viime vuoden suursaaliiseen ei päästy. Oma saldoni näytti sunnuntaiaamuna tältä:

Torstai - Ei kaloja

Perjantai - Ei kaloja

Lauantai - Ei kaloja

Olin niin sanotusti pakkoraossa, jos en tällä reissulla siikaa saa, niin sitä on myöhemmin hyvin vaikea enää hakea. Minun lisäkseni ei ollut enää montaa ihmistä, jotka eivät olleet vielä siikaa tällä reissulla saaneet. Paineet olivat toisin sanoen sunnuntaiaamuna kovat. Jätin siikaonget pyyntiin ja lähdin haavimaan rannasta muita kaloja itse diversiteettikisaan. Tokkoja, salakoita ja piikkikaloja olikin runsaasti, joten kolme uutta lajipistettä tuli helposti. Myöhemmin toki koukutin haavitsemani lajit, mutta siitä tuonnempana. Palatessani onkipaikalla kuulin siikakellon vaimean helähdyksen. Olisiko vihdoinkin kahden kilon siikajumala vastannut aneluihini? Kyllä! Meikäläisen vapahan siellä kilkatti ja uskomattomalla tahdonvoimalla odotin ainakin 10 sekuntia ennen kuin aloin kelaamaan kalaa ylös. Eihän se 100-150 g siika nyt varsinaisesti tappaja ollut, mutta se oli MUN siika ja siikapiste! Kivi vierähti sydämeltä ja kokonaisvaltainen helpotuksen tunne levisi läpi kroppani päästä varpaisiin. Sepäs meni tiukille.



Pitkään toivottu siika koko komeudessaan

Kivennuoliainen

Siikareissun jälkeen oli aika taas keskittyä järvikaloihin ja suuntasimme jälleen Harrin kivisimppupaikalle. Harri oli samasta paikasta saanut jo aiemmin kivennuoliaisen, joten odotukset olivat kovat. Tuulen tyynnyttyä aloimme tutkia rantaviivaa. Viime lirkinnästä olikin aikaa ja kevään ollessa pidemmällä havaitsimmekin enemmän kalalajeja kuin viimeksi. Ahventen ja kiiskien seassa ui myös arkoja särkiä, jotka pakenivat jo pelkkää otsalampun valokeilaa. Kivennuoliaisesta ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään vaikka etsimme rannan joka kolkan.

Heti puolenyön jälkeen Harri huomasi aivan muutaman sentin syvyydessä kivennuoliaisen! Tämän jälkeen tuntui, kuin kivennuoliaiset olisivat kuin yhteisestä sopimuksesta tulleet samaan aikaan esille piiloistaan. Kivennuoliaista lirkittäessä kannattaa siis ehdottomasti odottaa täysin pimeyden laskeutumista.  Kivennuoliaiset ovat ilmeisesti arempia kuin kivisimput ja sen koukuttaminen vaati enemmän varovaisuutta.  Nyt oli kuitenkin varaa valita ja laskin huippuunsa treenatun palasen kärpäsen toukkaa isoimman kivennuoliaisen viiksien eteen. Silmänräpäyksessä koukku syötteineen oli hävinnyt kalan suuhun ja kahden silmänräpäyksen jälkeen kala oli myös ikuistettu kameran muistikortille.

 


Kivennuoliainen a.k.a. nulju (kuva Harri Pylväläinen)

Muikku

Kivennuoliaisen jälkeen fongausnälkä sen kuin yltyi. Tässähän perskule lähestytään jo toistakymmentä lajia. Järvien auettua kokonaan jäistä ja muikunpoikasten keräännyttyä rannoille olisi ollut synti olla hakematta helppoa muikkupistettä. Vuodenaika oli kuitenkin sellainen, että rannoilla ei mateen lisäksi muita kalanpoikasia ollut kuin muikkua. Muikun suhteen voidaankin puhua sen hakemisesta, koska keväällä miljoonat muikunpoikaset kerääntyvät kuoriutumisen jälkeen rannoille. Nappasin emännän mopon kyytiin ja aloitimme ajokauden ajamalla Konneveden parhaille muikkurannoille. Auringonpaisteesta huolimatta ilma oli mopon selässä hieman kylmempää kuin olimme odottaneet. Kauhoimme 10 litran ämpärillä kädet täristen rantakasvillisuuden seasta nopeasti muutamat muikunpoikaset ja köröttelimme kotiin lämmin teemuki ja paksu viltti mielessä.


Marjaämpäri muikunpoikasilla

Pasuri

Viikko vilpakan muikunhakureissun jälkeen olimme taas valmiita uuteen kalalajiin. Matkustushalukkuuden ollessa heikkoa, ajattelimme testata lähellä olevia lampia. Huhut kertoivat opiskelijoiden taloudellisen tilan mukaan nimetyn lammen olevan pullollaan pasureita. Sen suurempaa dramatiikkaa kuin särkisilpun nyhtäminen ennen helpottavaa pasuria ei tähän pisteeseen liittynyt. Urbaani kalastuskohteemme keräsi kuitenkin muutaman huvittuneen katseen koiranulkoiluttajilta ja lenkkeilijöiltä.

Nahkiainen sp.

Nahkiainen kuuluu niihin ryökäleihin, joita ei pysty koukuttamaan ja helpointa sellainen onkin pyydystää kaivamalla nahkiaisen toukkavaihe (likomato) puron tai ojan rantaviivan kohdalta. Suuntasimme emännän ja Harrin kanssa Jyväskylän viralliselle nahkiaispurolle ja jo toinen lapiollinen tuottikin heti halutun tuloksen. Elämänpiste nahkiaisesta ei varsinaisesti rasittanut henkisesti eikä fyysisesti. Nahkiaisen toukkavaiheesta ei pysty vielä ilman mikroskooppia tekemään luotettavaa tunnistusta,  että onko kyse pikkunahkiaisesta vai järvinahkiaisesta, joten tätä nahkiaispistettä ei voi luokitella lajilleen. Ensi vuonna skooppaankin varmasti nahkiaisen toukkavaiheet lajilleen, jotta nahkiaiskategoriaan aukeaa yksi lajipiste lisää.

 


Nahkiaisen likomato

Ruutana, suutari, lahna, allikkosalakka, hopearuutana, hietatokko, siloneula

Kalamaratonin osalta odotukset olivat todella korkealla. Ei välttämättä niinkään kisamenestyksen vaan uusien lajien osalta. Etelän vedet tuppaavat kuitenkin olemaan aikamoinen aarreaitta verrattuna Keski-Suomen kalalajistoon. Lievestuoreen vahvistuksellamme oli onneksi tiedossa monta kalapaikkaa Helsingin alueelta, joten ihan pystymetsästä kisaan ei tarvinnut lähteä. Kisa itsessään ansaitsee oman raporttinsa, joten keskityn vaan saamiini kalalajeihin. Kunhan löysi tietystä kaupunkilammesta oikean rantakaistaleen, johon kalat olivat keskittyneet, niin ruutana ja suutari ottivat onkeen nopeasti. Suutari on ehdottomasti yksi sympaattisimman ja näteimmän näköisistä kalalajeista, toisin kuin ruutana. Se nyt on vähän sellainen..noh ruutana.

Kenellekään ei varmaan tullut yllätyksenä, että allikkosalakan ja hopearuutanan kalastin Viikin lammesta. Hopearuutanan saa helposti pitkällä ongella lammikon keskeltä, siitä mihin ruovikko päättyy, kun taas allikkosalakat ovat keskittyneet aivan rantaveteen. Sinänsä kyllä hauska paikka kalastaa. Kalamaratonin tunnelmallisin osuus eli yöllinen lirkintä alkoi yllättävällä lajilla. Joku huomasi, että vedessä lilluvat "roskat" olivatkin siloneuloja. Salamannopea oikea suora hoiteli siis yllättyneen ja hitaan siloneulayksilön parempaan talteen ja näin 30 lajin rajapyykki lähestyi uhkaavasti.

Kalamaratonin ehdoton kliimaksi oli kuitenkin hietatokon koukutus. Saimme luottamuksellista tietoa hyvästä liejutokon esiintymisalueesta ja suuntasimme yön pimeinä tunteita lirkkimään Suomen pienintä kalalajia. Alle 4 senttistä kalaa on hyvin vaikea erottaa pohjasta, mikäli sitä ei huomaa liikkeestä. Pitkän tiirailun jälkeen silmäni tarttuivat heikkoon vilahdukseen ja pystyin juuri ja juuri erottamaan aivan pohjan värisen pienen kalan saappaani vierestä. Iloni jäi kuitenkin ennenaikaiseksi, sillä kävikin ilmi, että liejutokon löytäminen oli se helpoin osuu. Silmäni olivat kalibroituneet paikallaan olevaan liejutokkoon ja siitä valaistuneena huomasin, että ympärilläni onkin useita liejutokkoja! Passiiviudesta kaloja ei voi syyttää, sillä ne kävivät urheasta kerta toisensa jälkeen tarjottuun koukkuun. Käytimme luonnollisesti pienintä markkinoilla olevaa koukkukokoa (32), mutta sekin oli auttamattomasti liian iso. Kymmenien karkuutusten ja sadattelujen jälkeen sain vihdoin tartutettua yhden yksilön tarpeeksi hyvin, jotta sain sen heilautettua rannan puolelle. Onnistumisen ja helpotuksen tunne oli käsinkosketeltava, koska pääsimme liejutokon jälkeen muutaman tunnin unille.

Seuraavana aamuna kokeilimme vielä paikkailla puuttuneita lajeja. Suurin osa muista joukkueista olivat lahnapisteen onkineet aikoja sitten, mutta meiltä se puuttui vielä eikä kisaa ollut jäljellä kuin tunnin verran. Aivan kalamaratonin punnituspaikan vieressä pitäisi lahnoja olla, joten laskin madon pohjaan ja jäin odottamaan. Puolisen tuntia nypin pieniä ahvenia ja särkiä 7 m vavalla, kunnes 10 min ennen kisan loppumista tartutettu kala ei jostain syystä tahtonutkaan tulla ylös vedestä. Tunsin vavassa voimakkaita potkuja ja aavistelin, että nyt voisi olla isompi lasse kiinni. En uskaltanut nostaa kalaa ilmaan vaan vedin sen vavan avulla rantaan. Riemuun sekoittunut ylpeys yli kiloisen lahnan jallittamisesta oli hyvä päätös maratonille. Lahnan ansiosta joukkueemme sai myös rikottua 20 kalalajin rajan aivan viime hetkellä. Kalamaratonissa sain koukutettua myöskin salakan, mistä ei kovin dramaattista tarinaa ole tosin kerrottavana.

 


Suutari

Puronieriä, taimen, mutu

Kalamaratonista toipumiseen meni kropalta ainoastaan viikko, jonka jälkeen pääkoppa alkoikin jo huutamaan uusia pisteitä. Pidemmän reissaamisen sijasta päätimme emännän kanssa keskittyä Jyväskylän alueen lähilajeihin. Päivän teemaksi otimme jalokalat ja pienet purot. Puronieriää on istutettu useampaan liruun Jyväskylän ympäristössä ja lähdimme tarkastamaan Jyväskylän pohjoispuolelta kiirineiden purkkarihuhujen paikkaansa pitävyyttä. Puro oli niin hyvin piilossa kasvillisuuden ja puiden keskellä, että onnistuimme ajamaan siitä ensimmäisellä kerralla ohi. Alle kahden metrin pituisella matkaongella pystyi juuri ja juuri kalastamaan jossain kohdin puroa ja silti siimat olivat herkästi puiden oksissa kiinni. Kummankin onkeen tarttui varsin nopeasti pieni, mutta sitäkin kauniimpi Pohjois-Amerikan serkku. Esteettisesti voittaa toisen amerikantuliaisen eli täpläravun helposti.

Villit tanet ja maksulliset kalapaikat jätimme suosiolla väliin ja suuntasimme purolle jossa istukkaita pitäisi majailla. Löysinkin nopeasti purosta hyvän suvantokohdan jonka yläpuolella laskin onkeni ja taimenhan se sieltä kävi välittömästi haukkaamassa matoani. Koukku oli kuitenkin pienelle purkkarille tarkoitettu, joten 300 g taimen ei siihen ottanut tarttuakseen. Nopeasti koukku isompaan ja mato takaisin virtaan. Eihän siinä tarvinnut kauaa odotella veden valumista alaspäin, kun kohdekala olikin jo näpeissä. Kala takaisin puroon, jonka jälkeen alkoi kovat bileet lajilistan näyttäessä uutta pyöreä lukua.

Mutu löytyi aivan taimenpuron lähettyviltä ja emännällä olikin sähkökalastuksen ansiosta oivaa sisäpiirintietoa läheisestä mutupurosta. Helakanpunainen mutu on kutuasussaan vähintään yhtä vaikuttavan näköinen kuin puronieriä tai taimen. Siksi sen voi helposti kelpuuttaa mukaan jalokalapäivään. Kohdekalan pienuuden vuoksi pyyntivälineet vaihtuivat matkaongista lirkkeihin ja koukun koko tippui alle 20:n. Elämäni ensimmäinen koukutettu C&R-mutu lisäsi taas yhden uuden ja ihmeellisen kalalajin diversiteettilistaani.


Purkkari


Kuvan taimen ei liity tapaukseen


Missä mutuseni on?

Harjus

Eilinen jalokalakierros jäi hieman tyngäksi päivän loppuessa kesken, joten olihan se lähdettävä heti seuraavana päivänä ahdistelemaan harjusta läheiselle purolle. Harjusistukkaita ei purossa montaa ollut ja valitettavasti muutkin kalastajat olivat paikasta tietoisia, joten ennakkoon ei sopinut harjustuuletuksia miettiä. Retkionki auki ja puron varrelle etsimään sopivia harjusmonttuja. Puron ollessa matala, kalojen suojapaikat keskittyvät muutamaan hieman syvempään monttuun.

Laskin varovasti madon puron syvimpään mutkaan, missä virta oli kaivertanut tiensä penkereen sisään ja luonut näin täydellisen harjuspesän. Kauhea köriläs tarttui koukkuuni saman tien ja taivutti rimpulan retkionkeni kaarelle! Tärpistä hämmentyneenä tajusin jopa nostaa kalan purosta ylös ja ohuen siiman vaikerruksen saattelemana harjuksen lötkö löysi tien hellään huomaani. Mittanauhaa ei tullut otettua mukaan, mutta potralla yksilöllä oli pituutta ainakin 20-25 cm. Olin varautunut hieman pienempiin istukkaisiin, mutta tämäkin kyllä kelpasi mainiosti. Toivottavasti ko. yksilö ei jättänyt puroa kokonaan järkytyksen seurauksena.


Huonohko otos hartsasta

 

46:n kalalajin tarina jatkuu eli osa 2